Asiaa sanoista ja sanojista

Mikäli ei ole vielä osunut silmiin, lukaiskaa aluksi TÄSTÄ viimeisin Kouvolan Sanomissa julkaistu kolumnini. 

Tosiaan, aikuisten käytös sosiaalisessa mediassa ei ole aina siitä esimerkillisimmästä päästä. Julmia kommentteja saa lukea niin missien ulkonäöstä kuin tasa-arvoasioitakin. "Nokkelat" ja "hauskat" sanailut toisten kustannuksella ovat in - mikäli on uskominen satojenkin kommenttien ketjuja iltapäivälehdissä ja Facebookissa. 

Asioista on täysin okei olla eri mieltä, ja on mielenkiintoista käydä keskusteluja erilaisista ajatuksista. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun mennään julkisesti puhumaan toisesta ihmisestä, hänen ulkonäöstään tai toiminnastaan, pitää sanat valita hyvin tarkkaan. Ja joissakin tapauksissa jättää kommentit kokoaan julkaisematta.

Ennen yhdenkään kommentin tai mielipiteen julkaisua itseltä olisi ehdontonta kysyä, mitä saan näillä sanoilla aikaiseksi. Saavutanko jotakin hyvää vai en? Toisen satuttaminen verbaalisestikin on turhaa ja lapsellista - ja voi aiheuttaa todella kipeitä haavoja.

Pohdimme viime viikolla koulussa, mitä eroa on seuraavilla sanoilla: kriittisyys, valittaminen, tuomitseminen ja negatiivisuus. Ne voivat sekoittua helposti keskenään. Toinen uskoo antavansa rakentavaa kritiikkiä, kun taas vastaanottaja kokee tämän tuomitsemisena. Päädyimme muutaman opiskelijatoverin kanssa siihen, että ratkaisevaa on, miten ja missä asiansa esittää. On aivan sama onko taskussa maisterin vai merkonomin paperit, hyvät käytöstavat ja asiallinen perustelu pitäisi jokaisen hallita. Lisäksi faktahan on, että ihminen, jonka on hyvä olla itsensä kanssa, ei koe tarvetta loukata muita. 

Kaikkea ei myöskään tarvitse mennä sanomaan koko maailmalle. Joskus eteen voi tulla tilanne, jossa on aivan pakko sanoa sanat, joita toinen ei haluaisi kuulla. Silloin on reilua ja mahdollisesti myös hyvin antoisaa keskustella kahdestaan vaikkapa kahvikupin ääressä - tiedättehän, vanhanaikaisesti ihan kasvotusten.

Talvipäivä Uunisaaressa

Kaunis, kylmä ja luminen sunnuntai Uunisaaressa rakkaan ystävän kanssa. Harmaassa taivaassa oli enemmän sävyjä kuin tiesin olevan olemassa. Merituuli ei antanut armoa. Mutta kaunista, niin jäätävän kaunista...

Järki ja tunteet

Hyvä ystäväni luki viime keväänä Helsingin yliopiston viestinnän pääsykokeisiin Esa Väliverrosen ja Janne Seppäsen kirjoittamaa kirjaa Mediayhteiskunta. Asuimme tuolloin saman katon alla, ja kuva hänestä istumassa sängyllään paperimeren keskellä tuo pieni kirja kädessään on piirtynyt elävästi mieleeni. Eräänä maaliskuun päivänä hänen ollessa kirjastossa lukemassa, sain puhelimeeni kuvan lauseista, jotka oli ympyröity kyseisen pääsykoekirjan sivulta:

”Monilta järjen edustajilta jää kuitenkin huomaamatta, kuinka kiihkeästi he järkeä joskus puolustavat. Samalla he unohtavat, ettei tunteen vastakohta ole järki vaan tunteettomuus.”

Niin yksinkertaista. Niin totta.

Joutuessamme tai päästessämme tilanteeseen, jossa on valittava vähintään kahdesta vaihtoehdosta, jaottelemme usein ratkaisut tunteen ja järjen mukaan. Sydän sanoo yhtä ja pää toista. Kun teemme päätökset sydämellä, olemme tunneihmisiä. Kun teemme päätökset päällä, olemme järki-ihmisiä.

Eiväthän järki ja tunne todellisuudessa sulje pois toisiaan. Mitä oikeammalta päätös tuntuu sydämessä, sitä järkevämpi se tavallaan on. Ja se, että tekee järkeviä päätöksiä, ei tarkoita, ettei ottaisi huomioon myös tunteita. Siksi lokeroiminen joko tunne- tai järki-ihmiseksi on turhaa.

Jossitteleminen on yksi ärsyttävimmistä asioista, joita tiedän. Jos olisin uskaltanut. Jos olisin kehdannut. Jos olisin tiennyt. Jossittelemaan joutuu aina välillä, kuunteli sitten sydäntään tai päätään – aina ei osaa valita oikein. Uskon kuitenkin, että pahempaa on jäädä pohtimaan, olisiko sydän sittenkin tiennyt paremmin. 

Ei ole helppoa myöntää tehneensä idiootteja päätöksiä, ei todellakaan! Tällainen tunne-eläjä kuin minä tietää sen hyvin. Joskus olisin voinut luottaa vain järkeen enkä heittäytyä niin fiiliksen ja hetken vietäväksi. Monet päänsäryt ja murheet olisin välttänyt. Toisaalta moni ihana asia olisi jäänyt kokematta, jos olisin kuunnellut vain järkeä.

Mutta ei ole olemassa tunne- tai järki-ihmisiä. On vain ihmisiä.

Viimeisin iso päätös, minkä tein, oli matkan varaaminen. Taloudellinen tilanne ei nyt suorastaan käskenyt toimimaan niin, mutta kaikki muu käski. Myös rakas äitini, ikuinen pohdiskelija ja mietiskelijä. Puhuimme puhelimessa, ja kysyin hänen mielipidettään reissustani.

– Kyllä mä tiedän, ettei tässä oikeastaan ole mitään järkeä, minä sanoin.

– Miten niin? Sun unelma on matkustaa ja nähdä maailmaa. Mikä voisi olla järkevämpi päätös kuin toteuttaa sitä unelmaa, hän vastasi.

Hyvä kysymys. Eipä oikeastaan mikään.

Muistilista

Tässä sitä taas ollaan. Vuoden viimeinen päivä. Aina se tulee yhtä nopeasti.

Olen maailman huonoin tekemään uudenvuodenlupauksia. Tai oikeastaan olen maailman huonoin pitämään niitä. Yleensä lupaukseni ovat liittyneet terveellisempien elämäntapojen aloittamiseen. Hienosti aina kolme päivää jaksan tsempata. Siinä oikeastaan sitten se tarina.

Uudenvuodenlupaukset eivät siis ole oikein minun juttuni. Sen sijaan ajattelin jakaa täällä reilu vuosi sitten kirjoittamani muistilistan. Elämässäni tapahtui silloin eräs muutos, ja ajatuksia risteili päässä ihan liikaa. Listan avulla halusin selventää itselleni omia arvojani. Päätin aluksi, etten näytä listaa kenellekään. Jotenkin se tuntui liian henkilökohtaiselta.

Mutta niin siinä vain kävi, että eteen tuli tilanteita, joissa oikeat sanat eivät tuntuneet löytyvän. Siksi annoin listan luettavaksi ensin läheisimmille ystävilleni ja perheelleni. Pikkuhiljaa he alkoivat kysellä, josko saisivat näyttää listaa omille tutuilleen. Ja niin edelleen. 

Huomasin, että monet samaistuivat ajatuksiini ja pitivät niitä tärkeinä. Oikeastaan listaamani asiat ovat täysin itsestäänselvyyksiä. Mutta niin se taitaa mennä, että itsestään selvät asiat ovat niitä, jotka useimmiten unohtuvat.

Joten tässä. Ei lupauksia. Vain muistutuksia meille kaikille siitä, mikä on oikeasti tärkeää.

1. Sinulla on lupa loistaa. Saat tuikkia niin kirkkaana kun haluat. Ole se tähti, joka haluat olla. Anna itsellesi mahdollisuus.

2. Ansaitset parasta. Älä tyydy ikinä mihinkään. Tavoittele sitä, mikä tekee sinut onnelliseksi. Elämä on liian lyhyt siihen, että olet vain tyytyväinen. Sinun kuuluu olla räiskyvän onnellinen. Kuin pieni lapsi. Aina.

3. Pysähdy. Hiljene. Kuuntele. Katsele. Maailma on niin kaunis.

4. Ole kiitollinen. Jokainen uusi aamu on lahja. Mikään ei ole itsestäänselvyys. Ja kaikella on tarkoitus. Kiitä sekä rakkaitasi että itseäsi. Kiitokset on hyvä sanoa toisinaan myös ääneen.

5. Rakasta. Et voi koskaan rakastaa liikaa. Jokainen ansaitsee tulla rakastetuksi. Vaikka kaikki eivät osaisi arvostaa rakkauttasi, älä ota sitä heiltä pois. He tarvitsevat sitä enemmän kuin ymmärtävätkään.

6. Anna anteeksi. Muille ja itsellesi. Kaikki tekevät virheitä. Hyväksy. Unohda. Niin paljon hyvää on tulossa tilalle.

7. Tee asioita, joista nautit. Käytä aikasi viisaasti. Tuletko onnelliseksi suorittamalla vai antamalla olla? Ole spontaani. Irrottele. Yllätä itsesi. Hetki vain, ja huomaat nauttivasi elämästä täysin uudella tavalla.

8. Elä hetkessä. Suunnitelmat ovat joskus hyviä, välttämättömiäkin. Mutta kaiken, minkä voit jättää suunnittelematta, jätä. Keskity siihen, mitä sinulla on tässä ja nyt. Vain sillä on merkitystä.

9. Uskalla: Sanoa suoraan. Kokeilla jotain uutta. Rakastua. Pyytää apua. Esiintyä. Luottaa. Yrittää. Pitää kiinni. Päästää irti. Olla yksin. Päästää lähelle.

10. Ole aina oma itsesi. Älä anna kenenkään muuttaa sinua siten, ettet tunne olevasi rehellinen itsellesi. Luota intuitioosi. Ole rehellinen myös muille. Pysy aitona. Tee kaikkesi onnellisuuden eteen. Tee aina hyvää. Toteuta itseäsi. Tunne olevasi hyvä. Parempi. Sinä. Ei kukaan muu.

Selailin puhelimessani olevia kuvia menneltä vuodelta. Huomasin kuvanneeni erityisen paljon aurinkoa, taivasta ja merta. Uskon, että kyseiset aiheet toistuvat kuvissani myös tulevina vuosina. Listan kuvituksena siis kauneimpia hetkiä vuodelta 2014.

Ihanaa ja onnellista uutta vuotta!

Who we are

Paljon on muuttunut elämässäni muutaman vuoden aikana. Olen kuullut monilta, kuinka olen itsekin muuttunut. Sinisilmäisestä pikkukaupungin tytöstä on kasvanut Stadin pölyjä pelkäämätön journalistin alku.

Tiedostan itsekin, etten ole enää samanlainen ihminen kuin vuosi sitten. Tai kaksi. Viisi. Samapa tuo.

En kuitenkaan koe muuttuneeni. Sen sijaan tiedän kasvaneeni. Suuntaan jos toiseenkin. Joskus nuorempana, kun olin laiha kuin luudanvarsi vaikka kuinka söin, kummitätini varoitteli minua: ”Noin se oli minullakin nuorempana. Sitten parikymppisenä ne herkut alkavatkin näkyä kropassa.” Oikeassa oli. Samainen viisas nainen oli myös antamassa rohkaisevan potkun takapuolelle kun muutto Helsinkiin alkoi olla ajankohtainen. ”Se on niin sinun paikkasi, anna mennä nyt vaan.” Ja oikeassa oli taas. Niin oikeassa.

Elämä Helsingissä on vahvistanut ajatusmaailmaani siitä, että kaikki on kiinni meistä itsestämme. Tuli eteen mitä vain, päätämme itse, miten siihen suhtaudumme. Omaan elämään, omiin ajatuksiin ja tunteisiin vaikuttaa se, miten balanssissa olemme itsemme kanssa.

Nykymaailmassa tuijotetaan peiliin varmasti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kaiken pitää näyttää hyvältä – niin kropan kuin mielenkin. Täydellinen ihminen ei ole enää illuusio. Hän on se, joka kyykkää salilla vieressäsi suuremmilla painoilla kuin sinä. Hän on se, joka lastaa kaupassa jäätelöpakettisi perään liukuhihnalle maitorahkaa. Hän on se, joka osaa sanoa oikeat asiat aina oikeaan aikaan. Koska ympärillämme viilettää enemmän täydellisen oloisia ihmisiä kuin koskaan, haluamme olla sellaisia itsekin.

Ihminen on loppujen lopuksi hyvin haavoittuvainen. Yhteiskunnassa, jossa virheille ja heikkouksille ei ole aikaa eikä paikkaa, on vaikea olla aidosti oma itsensä. Aito ihminen tekee toisinaan virheitä ja on heikko. Täydellisyyden tavoittelu estää meitä hyväksymästä tämän faktan. Se, millaisia oikeasti olemme, ei välttämättä ole riittävän lähellä tuota täydellistä ihmistä. Täytyy siis yrittää ja suorittaa. Olla jotakin muuta.  

Todellisuudessa tarvitsemme ympärillemme ihmisiä, jotka osoittavat sanoin ja teoin, että olemme hyviä vain olemalla. Ja ettei elämä ole kilpailua. Tarvitsemme ihmissuhteita, jotka ovat aitoja ja siksi vahvoja. Kaikille ei tarvitse kelvata. Kun kelpaa itselleen, kelpaa myös ihmisille, joilla on oikeasti väliä.

Rehellisyys on yksi tärkeimmistä arvoista, johon hyvät ihmissuhteet pohjautuvat. Siksi kaiken pitäisi lähteä liikkeelle siitä, että olemme rehellisiä itsellemme. Kuten yksi aikamme suosikkinaisista, Carrie Bradshaw, eräässä Sinkkuelämää-sarjan jaksossa toteaa: ”The most exciting, challenging and significant relationship of all is the one you have with yourself.”

Niin. On jännittävää, haastavaa ja merkittävää olla rehellinen itselleen. Kun mietin omaa kasvuani ihmisenä, saan kyllä nauraa ja itkeä. Mitä kaikkea olenkaan käynyt läpi! Mutta vaikka olenkin joissain määrin kasvanut melko urbaaniksi mimmiksi, sydämessäni asuu yhä se hyväuskoinen maailmanparantaja. Ja hyvä niin. Minä pidän hänestä.

Beauty begins the moment you decide to be yourself.

- Coco Chanel -

Inspiraatiokappale: Tristan Prettyman - Who We Are

Kuvissa rakkaita ihmisiä, joiden hymyt saavat aikaan ihmeitä...

Kun pilvillä onkin kultareunat

Kirjoitin eilen koulussa elämänhallinnan kurssilla ylös asioita, joita uskon seuraavan kymmenen vuoden aikana elämässäni tapahtuvan. Lista yksityiskohtineen jääköön salaisuudeksi, mutta luulenpa, että sen sisältö saisi monet pudistelemaan päätään. ”Kaikkea se luulee saavuttavansa. Eikö sille mikään riitä?”

Olen optimisti. Sellainen ärsyttävä ihminen, joka nauraa koko ajan, omaa Duracell-pupun energiavarastot, lukee elämäntaito-oppaita teemalla ”rakasta kaikkea ja kaikki rakastavat sinua” ja ratsastaa vaaleanpunaisella yksisarvisella. Elämäni on aivan jumalattoman kivaa koko ajan eikä mikään saa minua pahalle tuulelle. Osallistun joka keskiviikkoilta optimistien tapaamiseen, joka järjestetään tunnelmallisessa kahvilassa. Siellä juomme punaviiniä ja keskustelemme siitä, kuinka hienoa elämä on.

Juu ei.

Olen optimisti. Sellainen, joka inhoaa herätyskellon ääneen heräämistä, haluaa olla yksin kun muiden juttuja ei jaksa kuunnella, lukee naistenlehtiä ja kiroilee kuin se kuuluisa rantarosvo. Stressaan ja murehdin raha-asioita, sairauksia ja ihmissuhdeongelmia. Keskustelen joka päivä itseni kanssa liian monista asioista ja luulen, että suklaa auttaa lähes kaikkeen.  

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu pessimistisyys. Täällä on okei olla negatiivinen, koska se nyt vain on tyypillistä meille suomalaisille. Sen sijaan optimistit ovat rasittavia ja tekopirteitä ihmisiä, jotka luulevat voivansa lopettaa sodat ja nälänhädän vain hymyilemällä.

Suurin ero optimistien ja pessimistien välillä on ajatus siitä, voiko asioihin vaikuttaa. Optimisti ottaa vastuun elämästään – sanoistaan ja teoistaan. Pessimistin mielestä ”kaikki vain menee pieleen”.

Pahinta, mitä voisin joskus vanhana todeta, on se, etten elänyt täysillä. Etten tehnyt tarpeeksi töitä unelmieni eteen enkä tavoitellut taivaan kirkkainta tähteä. Etten sanonut tarpeeksi usein ja tarpeeksi monelle, miten rakastankaan heitä. Että jätin käyttämättä mahdollisuuksia. Ja vain siksi, että ajattelin kaiken menevän kuitenkin pieleen.

Mutta eiväthän ne asiat mene pieleen ellei niitä itse möhli!

Totta kai ihminen joskus epäonnistuu. Tekee vääriä valintoja, useinkin. Tämä on ollut kaltaiselleni perfektionistille iso asia ymmärtää. Minun on edelleenkin vaikea nostaa käteni ylös virheen merkiksi. Kyllä se vain syö naista. Olen kuitenkin oppinut, että epäonnistumisen pelko ei saa koskaan voittaa halua onnistua. Kun möhlin, katson peiliin, yritän oppia virheestäni, teen sen todennäköisesti vielä kerran tai pari uudestaan (saan asiasta itkupotkuraivarit ja päänsäryn) ja lopulta jatkan matkaa entistä vahvempana ja kokeneempana.

Olisi hienoa, jos optimismia ei ajateltaisi vain pinnallisena hyväntuulisuutena ja unelmointina, vaan määrätietoisena tapana tarkastella maailmaa ja ottaa vastuu omasta onnestaan. Optimismi vaatii luonnetta ja rohkeutta. Kärsivällisyyttäkin. Mikään ei tule ilmaiseksi. Eihän se loton päävoittokaan sellaisille osu, jotka eivät edes pelaa.

Kiitos

Kirjoitin tasan vuosi sitten Kouvolan Sanomiin kolumnin, jossa käsittelin itsenäisyyspäivää eräänlaisena kiitospäivänä. Tämän murheellisten laulujen maan kansalaisina tunnumme usein unohtavan sen, miten onnekkaita oikeasti olemmekaan.

On hyvä, että itsenäisyyspäivä ajoittuu vuoden harmaimpaan ja pimeimpään aikaan, jolloin valittaminen kaikesta on liian helppoa. Nyt se muistuttaa meitä sinivalkoisin lipuin, tuntemattomin sotilain ja pukuloistoin siitä, että kaikki voisi olla toisinkin.

Lähes rajattomat mahdollisuudet ja avoimet ovet ovat minusta parasta elämässä. Ajatus siitä, ettei oikeastaan mikään ole mahdotonta, on aika jännittävä. Kaikkialla maailmassa näin ei kuitenkaan ole. Ihmisiä rajoittavat muun muassa erilaiset uskonnot, väkivaltaisuudet ja lait. Vapaus, joka on meille suomalaisille itsestäänselvyys, on joillekin vain kaukainen unelma.

On luonnollista, että joskus arjessa unohtuvat ne asiat, joilla on oikeasti väliä. Harvoin siinä laskupinon keskellä istuessa tulee hoettua, miten onnekas onkaan. Ja huonoja päiviä on meillä kaikilla, saa ollakin. Ne kuitenkin jäävät päiviksi, ehkä vain lyhyiksi hetkiksi, kun huomaamme elämässämme ja ympärillämme kauniita asioita. Ne voivat olla oikeastaan mitä vain – etsimällä löytää.

Minulle niitä ovat esimerkiksi läheiset ihmiset ja aurinkoiset päivät. Rakastan merta ja rannoilla kävelyä. Viime torstaina vietimme vapaapäivää yhdessä ystäväni kanssa ja mittailimme Munkkiniemenrantaa auringon laskiessa. Sanonpa vaan, että niin jumalaisen kaunista taivasta en vähään aikaan ollut nähnyt. Se sai taas muistamaan, miten ainutlaatuisen upea maailma on. Miten pienistä, mutta kuitenkin niin suurista asioista voi oman onnensa rakentaa.

Joten kiitos siitä, että meillä on mahdollisuuksia. Kiitos siitä, että lukittuihinkin oviin on olemassa avaimia. Kiitos vapaudesta ja siitä, että onnellisuutemme on omissa käsissämme. Ja kiitos jouluvaloista, jotka loistavat pimeinä iltoina talojen ikkunoissa.