Kiitos

Kirjoitin tasan vuosi sitten Kouvolan Sanomiin kolumnin, jossa käsittelin itsenäisyyspäivää eräänlaisena kiitospäivänä. Tämän murheellisten laulujen maan kansalaisina tunnumme usein unohtavan sen, miten onnekkaita oikeasti olemmekaan.

On hyvä, että itsenäisyyspäivä ajoittuu vuoden harmaimpaan ja pimeimpään aikaan, jolloin valittaminen kaikesta on liian helppoa. Nyt se muistuttaa meitä sinivalkoisin lipuin, tuntemattomin sotilain ja pukuloistoin siitä, että kaikki voisi olla toisinkin.

Lähes rajattomat mahdollisuudet ja avoimet ovet ovat minusta parasta elämässä. Ajatus siitä, ettei oikeastaan mikään ole mahdotonta, on aika jännittävä. Kaikkialla maailmassa näin ei kuitenkaan ole. Ihmisiä rajoittavat muun muassa erilaiset uskonnot, väkivaltaisuudet ja lait. Vapaus, joka on meille suomalaisille itsestäänselvyys, on joillekin vain kaukainen unelma.

On luonnollista, että joskus arjessa unohtuvat ne asiat, joilla on oikeasti väliä. Harvoin siinä laskupinon keskellä istuessa tulee hoettua, miten onnekas onkaan. Ja huonoja päiviä on meillä kaikilla, saa ollakin. Ne kuitenkin jäävät päiviksi, ehkä vain lyhyiksi hetkiksi, kun huomaamme elämässämme ja ympärillämme kauniita asioita. Ne voivat olla oikeastaan mitä vain – etsimällä löytää.

Minulle niitä ovat esimerkiksi läheiset ihmiset ja aurinkoiset päivät. Rakastan merta ja rannoilla kävelyä. Viime torstaina vietimme vapaapäivää yhdessä ystäväni kanssa ja mittailimme Munkkiniemenrantaa auringon laskiessa. Sanonpa vaan, että niin jumalaisen kaunista taivasta en vähään aikaan ollut nähnyt. Se sai taas muistamaan, miten ainutlaatuisen upea maailma on. Miten pienistä, mutta kuitenkin niin suurista asioista voi oman onnensa rakentaa.

Joten kiitos siitä, että meillä on mahdollisuuksia. Kiitos siitä, että lukittuihinkin oviin on olemassa avaimia. Kiitos vapaudesta ja siitä, että onnellisuutemme on omissa käsissämme. Ja kiitos jouluvaloista, jotka loistavat pimeinä iltoina talojen ikkunoissa.