Kun pilvillä onkin kultareunat

Kirjoitin eilen koulussa elämänhallinnan kurssilla ylös asioita, joita uskon seuraavan kymmenen vuoden aikana elämässäni tapahtuvan. Lista yksityiskohtineen jääköön salaisuudeksi, mutta luulenpa, että sen sisältö saisi monet pudistelemaan päätään. ”Kaikkea se luulee saavuttavansa. Eikö sille mikään riitä?”

Olen optimisti. Sellainen ärsyttävä ihminen, joka nauraa koko ajan, omaa Duracell-pupun energiavarastot, lukee elämäntaito-oppaita teemalla ”rakasta kaikkea ja kaikki rakastavat sinua” ja ratsastaa vaaleanpunaisella yksisarvisella. Elämäni on aivan jumalattoman kivaa koko ajan eikä mikään saa minua pahalle tuulelle. Osallistun joka keskiviikkoilta optimistien tapaamiseen, joka järjestetään tunnelmallisessa kahvilassa. Siellä juomme punaviiniä ja keskustelemme siitä, kuinka hienoa elämä on.

Juu ei.

Olen optimisti. Sellainen, joka inhoaa herätyskellon ääneen heräämistä, haluaa olla yksin kun muiden juttuja ei jaksa kuunnella, lukee naistenlehtiä ja kiroilee kuin se kuuluisa rantarosvo. Stressaan ja murehdin raha-asioita, sairauksia ja ihmissuhdeongelmia. Keskustelen joka päivä itseni kanssa liian monista asioista ja luulen, että suklaa auttaa lähes kaikkeen.  

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu pessimistisyys. Täällä on okei olla negatiivinen, koska se nyt vain on tyypillistä meille suomalaisille. Sen sijaan optimistit ovat rasittavia ja tekopirteitä ihmisiä, jotka luulevat voivansa lopettaa sodat ja nälänhädän vain hymyilemällä.

Suurin ero optimistien ja pessimistien välillä on ajatus siitä, voiko asioihin vaikuttaa. Optimisti ottaa vastuun elämästään – sanoistaan ja teoistaan. Pessimistin mielestä ”kaikki vain menee pieleen”.

Pahinta, mitä voisin joskus vanhana todeta, on se, etten elänyt täysillä. Etten tehnyt tarpeeksi töitä unelmieni eteen enkä tavoitellut taivaan kirkkainta tähteä. Etten sanonut tarpeeksi usein ja tarpeeksi monelle, miten rakastankaan heitä. Että jätin käyttämättä mahdollisuuksia. Ja vain siksi, että ajattelin kaiken menevän kuitenkin pieleen.

Mutta eiväthän ne asiat mene pieleen ellei niitä itse möhli!

Totta kai ihminen joskus epäonnistuu. Tekee vääriä valintoja, useinkin. Tämä on ollut kaltaiselleni perfektionistille iso asia ymmärtää. Minun on edelleenkin vaikea nostaa käteni ylös virheen merkiksi. Kyllä se vain syö naista. Olen kuitenkin oppinut, että epäonnistumisen pelko ei saa koskaan voittaa halua onnistua. Kun möhlin, katson peiliin, yritän oppia virheestäni, teen sen todennäköisesti vielä kerran tai pari uudestaan (saan asiasta itkupotkuraivarit ja päänsäryn) ja lopulta jatkan matkaa entistä vahvempana ja kokeneempana.

Olisi hienoa, jos optimismia ei ajateltaisi vain pinnallisena hyväntuulisuutena ja unelmointina, vaan määrätietoisena tapana tarkastella maailmaa ja ottaa vastuu omasta onnestaan. Optimismi vaatii luonnetta ja rohkeutta. Kärsivällisyyttäkin. Mikään ei tule ilmaiseksi. Eihän se loton päävoittokaan sellaisille osu, jotka eivät edes pelaa.