Sanotaan, että vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä.
Joskus kuitenkin tuntuu, että vastuu puristaa vapauden sormia niin lujaa, että
niistä katoaa tunto.
Peter Pan oli poika, joka ei koskaan halunnut kasvaa
aikuiseksi. Hän asusteli Mikä-Mikä-Maassa kadonneiden poikien kanssa, lenteli
ihmisten ikkunalaudoille ja vei heitä seikkailuihin.
Sinällään Peter Pan -syndrooma on ihan osuva käsite
kuvaamaan ilmiötä, jossa aikuinen ei halua käyttäytyä kuten aikuinen. Sitoutua,
pysähtyä, ottaa vastuuta.
Käsitteellä on negatiivinen leima. Tuollainen aikuinenhan on
lapsellinen.
En näe asiaa kuitenkaan näin mustavalkoisena. Aikuisenkin
pitää seikkailla ja tuntea olevansa vapaa.
Miksikö?
Siksi, että hän voi.
Elämä pyörii helposti velvoitteiden — pääasiassa työ- ja
raha-asioiden — ympärillä. Ilman työtä ei ole rahaa ja ilman rahaa selviäminen
on kaikkea muuta kuin helppoa.
Vastuu ja velvollisuus eivät saisi kuitenkaan tukahduttaa
vapauttamme. Vapautta omaan itseen, intohimoihin ja päätöksiin. Vapaus ei ole
vain sitä, että voi tulla ja mennä minne tahansa ja milloin tahansa. Se on aikaa
ja tilaa tärkeille asioille. Se on itsensä kuuntelemista.
Vapaus on yksilöllinen asia. Sen pitää tuntua itsestä
hyvältä.
Aikuinen ymmärtää, että hänellä on velvollisuuksia. Hän on
osa yhteisöä ja yhteiskuntaa. Aikuinen ymmärtää, että hän on vastuussa siitä,
että velvollisuudet tulee hoidettua. Aikuisen on kuitenkin tärkeä muistaa myös se, että hän on
vapaa elämään haluamaansa elämää.
Vapaudelle ei ole normeja. Vapaus on meidän
näköistämme.
Annetaan Peter Panin asua meissä. Tai ainakin vierailla
ikkunalaudallamme tasaisin väliajoin. Aina on hyvä aika pienelle seikkailulle.
