Maailman realistisin asia

Vaellamme ystäväni kanssa pitkin Hietaniemen rantaviivaa auringon laskiessa, ja joutsenparin lipuessa sinisen meren pinnalla. Meillä ei ole kiire mihinkään. Ajattelen, miten onnellinen sitä voikaan ihminen olla. Tenttiviikko lähenee, kouluprojektien määrä on pahasti eskaloitunut, aikaa on liian vähän tärkeille ihmisille, ja vaikka raha ei tee onnelliseksi, muutama satanen tilillä lisää ei itkettäisi. Silti, juuri siinä hetkessä – vapaassa, melko lämpimässä lauantai-illassa – on kaikki niin hyvin.

Olen opetellut elämään sillä ajatuksella, että kaikella on tapana järjestyä. Ja jos asiat eivät mene kuten toivoisin, uskon, että ymmärrän niiden merkityksen vielä jossain vaiheessa. Kaikella on aiemminkin ollut jokin tarkoitus. Ne asiat, joita nyt pohdin, selviävät varmasti aikanaan.

Havahduin kerran huomaamaan erään keskustelun lomassa, että minun oli vaikea kertoa rehellisesti ajatusmaailmastani. Ei ollut helppoa sanoa, että toimin aina sen mukaan, mikä juuri sillä hetkellä tuntuu hyvältä – oli kyse oikeastaan mistä tahansa! Uskon aina ensisijaisesti mahdollisuuksiin ja ihmisten hyvyyteen. Myös se, että työssä tärkeintä minulle on vapaus, ja ettei sattumaa ole olemassakaan, ovat keskeisimpiä ajatuksiani. Yrittäessäni kuulostaa toisen korvissa mahdollisimman vakuuttavalta, turhauduin itseeni.

Miksi oli vaikea sanoa ääneen asioita, jotka itselle tuntuvat oikeilta ja hyviltä?

Aloin pohtia kritiikkiä, jota olen ajatusmaailmani takia useimmiten saanut. Se koskee realismia. En kuulemma ajattele asioista realistisesti. Tämä lause sytytti minussa entistä suuremman kipinän arvojeni puolesta. Ja ehkä siksi myös tämä blogi on olemassa. Ajatusten laittaminen mustalla valkoiselle selventää sekä itselleni, että toivottavasti muillekin, että kaikki on tässä ja nyt.

Onko siis oikeastaan mitään realistisempaa, kuin elää juuri käsillä olevaa hetkeä ja tunnetta? Mitä muuta meillä muka on? Kaikki se muu on menneiden muistelua tai tulevaisuuden suunnittelua. Eikä niitä kumpaakaan oikeasti ole.

Menneeseen jää helposti kiinni. Ehkä siellä on jotain, mitä kaipaamme. Ehkä jotain, mitä on vaikea unohtaa. Tulevaisuus taas on helppo maalata nykyistä hetkeä paremmaksi. Siellä odottaa varmasti kaikki se, mistä olemme haaveilleet. Ja millaista elämää on pelkkä odottaminen ja suunnitteleminen? Realistista? Enpä usko.

Aurinko on ihan horisontin reunalla. Se kultaa viereisen sillan kyljen. Alkaa olla viileä. Pysähdymme katsomaan vielä tuota näkyä, joka muistuttaa tulevasta kesästä ja maailman kauneudesta. Asioista, joita pidämme usein itsestään selvinä.

Tässä sitä nyt ollaan. Työnnän kaikki stressaavat asiat pois mielestäni. Niiden aika on myöhemmin. Nyt olen tässä, vietän aikaa rakkaan ystävän kanssa ja rakastun Helsinkiin vielä hieman enemmän.

Olen tässä, vaikka et tunnekaan minua

Istun Café Caruselissa ja kirjoittelen yhtä sun toista projektia. On taas ihan älyttömän harmaata. Vesipisarat valuvat ikkunaa pitkin, yksi toisensa jälkeen. Horisontissa meren ja taivaan välinen väriero on pieni. Viereisellä sohvalla istuu mies, pukeutumisesta päätellen jokin liikemies, pieni mäyräkoira sylissään. Se nukkuu selällään. 

Päätin aamulla ottaa itseäni niskasta kiinni ja käyttää vapaapäivän tehokkaasti kirjoittaen työn alla olevia juttuja. Niinpä pakkasin tietokoneen mukaani ja istuin bussiin.

Tapani mukaan katselin taas bussin ikkunasta näkyvää elämää. Ihmiset Helsingin keskustassa lipuvat toistensa ohi nopeasti, huomaamattomasti ja välinpitämättömästi.

Tutussa seurassa voimme olla vaikka miten iloisia ja eläväisiä. Oletteko kuitenkaan kiinnittäneet huomiota siihen, millaisia meistä tulee, kun istumme bussissa tuntemattoman ihmisen viereen, asioimme pikaisesti kaupan kassalla tai kävelemme itseksemme pitkin kaupungin katuja? Ilmeettömiä, etäisiä ja kylmiä. Emme katso silmiin, hymyile, emmekä ainakaan juttele. Nopeasti on lupa vilkaista, mutta sitten pitää jättää toinen rauhaan. Jos joku tuntematon katsoo meitä ja hymyilee, alamme heti pohtia, onko suupieleemme jäänyt ketsuppia, pitäisikö henkilö tuntea jostain, tai onko tällä jotain taka-ajatuksia.

Onhan se nyt tosi outoa. Kaiken tämän sateen, harmauden ja talouskriisin keskellä joku tuntematon jaksaa vielä hymyillä. 

Ehkä se on juuri sitä, mitä me tarvitsisimme. Ihmisiä, jotka uskaltaisivat katsoa silmiin, hymyillä, ja ehkä sanoa muutakin kuin "en tarvitse kuittia" käydessään kaupassa. Läsnäoloa ja välittämistä. Pieniä osoituksia siitä, että huomaamme ja otamme toisemme huomioon. 

Olen istunut nyt kolme tuntia kirjoittamassa. Koulutyöt etenivät ihan liian vähän, mäyräkoira heräsi uniltaan jo tunti sitten, ja ihmiset ympärilläni ovat vaihtuneet useaan kertaan. Ulkona harmaus on muuttunut tummemmaksi, jotenkin siniseksi. Yhä edelleen sataa. Olen kuitenkin saanut kirjoitettua niitä juttuja, jotka antavat minulle eniten - valitettavasti ei kuitenkaan opintopisteitä.

Pakkaan tavarani ja alan tehdä lähtöä. Suomenlinnasta välkkyy lämmin valo, jostakin majakasta varmaan. Siniharmaa taivas ja ankea maisema tarvitsevat sitä.