Olen ollut aina
kaikkien prinsessa- ja rakkaustarinoiden suuri fani. Joskus taaperoikäisenä
sain Disneyn Prinsessa Ruususen VHS-kasetilla ja voi kuulkaa että sitä
katsottiin – osaan edelleen huolestuttavan hyvin repliikit ulkoa.
Hieman vanhempana
alkoivat kiinnostaa tosielämän prinsessatarinat. Euroopan kuninkaalliset. Ja tietysti
rakkauselokuvat. Aamiainen Tiffanyllä. Titanic. Ps. I love you. Ylpeys ja
ennakkoluulo. Kyllä noilla on ruokittu nuorta, rakkauden nälkäistä mieltä!
Mutta kaikista parasta rakkaustarinaa olen saanut seurata 23 vuotta ihan vierestä.
Nimittäin omien vanhempieni, jotka juuri tänä päivänä viettävät
25-vuotishääpäiväänsä. Hopeahäät.
Se, mikä saa
minut ihailemaan vanhempieni tarinaa entistä enemmän, on se, että he ovat
olleet yhdessä 14-vuotiaasta asti. Lähes siis koko elämänsä! He ovat kasvaneet
yhdessä. Rakentaneet kaiken yhdessä. Pitäneet huolta vaikeina aikoina,
nauttineet ja iloinneet hyvinä aikoina. Yhdessä. Sillä sitähän elämä on.
Olen oppinut,
ettei rakkaus ole kalliita lahjoja ja elokuvallista draamaa. Se on sitä, että
toisen kanssa on vaan tosi hyvä ja helppo olla.
Se on sitä, kun
mennään yhdessä kauppaan ja kokataan yhdessä. Se on sitä, kun käydään ostamassa
torilta mansikoita ja juodaan yhdessä päiväkahvit. Se on yhdessä
amerikkalaisten tosi-tv-ohjelmien katsomista. Se on kävelyitä ja pieniä
reissuja sinne tänne. Se on ihan älyttömille jutuille vedet silmissä
nauramista.
Mitä tahansa
elämässä ikinä tapahtuu, minä olen saanut parhaan mahdollisen mallin
rakkauteen. Ja kokenut olevani rakastettu maailman parhaimpien vanhempien
ansiosta.
