Harvoin koen sekä pään että sydämen lyövän tyhjää.
Viime perjantaina kävi juuri niin. Kuolema ja terrorismi näyttäytyivät yhtäkkiä pelottavan suurina, pelottavan lähellä. Pariisissa.
Kun olin saanut voimattomuuden, vihan ja surun tunteet jokseenkin
järjestykseen, aloin tarkastella elämää. Ajattelin askeliani Helsingin
kaduilla, joilla en pelkää. Ajattelin ohikulkevia ihmisiä ja heidän
tarinoitaan. Ajattelin kotia – omaani, ystävieni, perheeni. Niitä kaikkia,
jonne voin aina mennä, ja joissa joku on minua vastassa.
Pysähdyin. En varmasti ole viimeaikaisten tapahtumien jälkeen ainut,
joka niin teki. Pysähdyin, koska huomasin kävelleeni katse maassa. Tehokkaasti
ja tietäen, mihin olen menossa, mutta nähden vain harmaan, marraskuisen sateen
kasteleman asvaltin.
Vuosia sitten eräs golfvalmentaja antoi meille
valmennettavilleen kotitehtäväksi kiinnittää huomiota siihen, että koulumatkoilla
ei tuijoteta maahan. Meidän piti kävellä hyvässä ryhdissä ja katsella
ympärillemme. Tästä kotitehtävästä on aikaa lähes kymmenen vuotta, mutta
muistan sen paremmin kuin minkään muun.
Miksi?
Varmasti osittain siksi, että ryhtiin on syytä kiinnittää
huomiota. Erityisesti kuitenkin siksi, että keskittymällä tällaiseen
kävelytapaan, näen paljon, koen paljon, ja muistan arvostaa kaikkea, jonka
keskellä saan elää. Se on tässä juuri nyt, ei ikuisesti. Haluan muistaa tämän
aina, en vain silloin, kun jokin kamala tapahtuma herättää minut.
On tärkeää nostaa katse maasta. Nähdä masentavassa ja
surullisessa harmaudessa sekä sen hetkellisyys että eri sävyt.
Ja ennen kaikkea on tärkeää arvostaa värejä, joita ympärillämme on myös
pimeydessä.
