Oodi ystäville

Elämääni on siunaantunut ihan mielettömiä ihmisiä. Olen saanut mahdollisuuden tutustua mielenkiintoisiin, erilaisiin ja toisinaan myös haastaviin ihmisiin. Kukaan ei ole tullut sattumalta, eikä kenenkään merkitys ole toista vähäisempi. Kunpa osaisin sanoa, miten paljon teiltä, rakkaat ystävät olenkaan oppinut!

Osan olen tuntenut koko ikäni, osan vasta joitakin kuukausia. Kyseessä on todella kirjava joukko monellakin tapaa. Silti, jokaisen kanssa on ihan äärettömän hyvä olla. He tuntevat minut vahvuuksineni ja heikkouksineni, ja minä heidät.

Ihmiset eivät aina päästä lähelleen helposti. Pelkäämme hylkäämistä, petetyksi tulemista – yksinkertaisesti sitä, ettemme riitäkään. Kun antaa itsestään vain osan, ei rikkoudu kokonaan, jos toisen kanssa hiihdetäänkin eri suuntiin sukset solmussa.

Jokainen ihmissuhde on toki oma tarinansa, mutta oman kokemukseni mukaan parasta on lyödä kaikki kortit pöytään. Kun on itse avoin, on toisenkin helpompi olla. Silloin saa ja antaa eniten. Sitä paitsi, kukaan ei ole ajatustenlukija. Puhuminen on jokaisen suhteen avainasia. On tärkeä puhua hyvistä asioista, on tärkeä puhua huonoista asioista. Oikeiden ihmisten kanssa asioiden esiin ottaminen ei ole riski.

Vaikka kulttuurimme onkin hyvin yksilöpainotteinen, tarvitsemme toisia ihmisiä. Tutustuminen ja lähelle päästäminen vaativat rohkeutta. Voi olla, että syntyy läpi elämän kestävä ihmissuhde. Voi olla, ettei synnykään. Ikinä ei saa tietää, ellei kokeile.

Jos jostain voin olla itsessäni ylpeä, niin siitä, että olen uskaltanut kokeilla.

Koska tänä(kin) vuonna ystävänpäivämuistamiseni jäivät sille kuuluisalle ajatuksen tasolle, enkä halua pitää ystäviäni itsestäänselvinä tai ajatuksenlukijoina, muistan heitä tällä kirjoituksella.

Kiitos. Olette uskomattomia. Niin paljon olen oppinut teidän kanssanne ja teidän kauttanne maailmasta ja itsestäni. Olen onnellinen teistä jokaisesta <3

Kuvissa kourallinen timanttisista ystävistäni. Halauksia teille ja kaikille aina Ullanlinnasta Utrechtiin! Saisinpa teidät kaikki joskus yhteen ja samaan kuvaan!

Yllätyksistä, jotka voivat muuttaa elämämme

Yllätykset ovat sellaisia, että ne jakavat ihmisten mielipiteet usein kahtia. Toiset rakastavat niitä, toiset inhoavat. On ihanaa kun ystävät järjestävät yllätyssynttärit, vaikka edellinen illanvietto venyikin aamuun eräällä puistoalueella. On ihanaa, kun tuntematon pyytää ulos kaupan kassajonossa. On ihanaa, kun jokin, mitä ei koskaan olisi uskonut tapahtuvan, käy sittenkin toteen.

Kuitenkin yhtä lailla tulevat ystävän äkillinen sairastuminen, ero samaisesta kassajonomiehestä, tai kodista luopuminen – yllättäen, varoittamatta, pelottavastikin.

Olen aina liputtanut mahdollisuuksien puolesta. Näen niitä joka puolella. Seuraavasta hetkestä ei koskaan tiedä, joten mitä tahansa voi tapahtua.

Miten on mahdollista, että samaan aikaan elämän paras puoli voi olla myös pahin?

Joskus kaipaisi pieniä merkkejä tulevaisuudesta – mihin kannattaisi panostaa, keneen rakastua ja mihin suuntaan kääntyä. Säästäisimme aikaa, energiaa ja psyykettämme varmasti aika mukavasti. Mikäli näin kuitenkin olisi, mahdollisuudet menettäisivät merkityksensä. Yhtäkkiä kaikki olisi ennalta määrättyä, eikä tällä hetkellä olisi mitään merkitystä.

Jokainen mahdollisuus sisältää riskin. Kukaan ei lupaa onnistumista tai onnellista loppua. Tässä ollaan niinkin inhimillisiä olentoja kuin ihmisiä – me sekä onnistumme että teemme virheitä. Niin se vain menee.

Jokaisen on itse päätettävä, kannattaako mahdollisuuksiin tarttua. Aina on kuitenkin olemassa riski, että epäonnistuu ja satuttaa itsensä. Mutta toisaalta, ikinä ei voi saada mitään, jos ei usko asiaansa ja uskalla yrittää.

On mahdollista, että elämä yllättää ikävällä tavalla. Satuttaa, loukkaa, suututtaa. Se voi yhtäkkiä viedä pois kaiken, jonka kerran luulimme omistavamme. Hetkessä olemme takaisin lähtöpisteessä, johon emme halunneet enää koskaan palata. Mutta on myös mahdollista, että elämä yllättää juuri sillä tavalla, josta olemme aina haaveilleet. Se tuo luoksemme juuri oikeat ihmiset, kauneimmat rakkaudet ja toteuttaa suurimmat unelmamme.

Kysymys kuuluukin: pelkäämmekö epäonnistua vai haluammeko onnistua?

Kotirantafiilistelyä eräältä tammikuun illalta, kun aurinko malttoi viihtyä hetken horisontin reunalla...