Itseni herra

Olen pohtinut pitkästä aikaa taas sellaisia asioita, jotka minua mietityttivät vuosia sitten. Sitä, millaisen ihmisen näen peilistä. Sitä, millaisena muut minut näkevät. Viime syksynä, kun aloitin tämän blogin, löysin itseni hyvin hämmentävästä tilanteesta.  Kuten ensimmäisessä tekstissäni täällä kirjoitin, minulla oli kaikkea, mutta silti omituinen olo. Sen jälkeen olen tutkaillut itseäni ja ajatuksiani entistä tarkemmin – ja huomannutkin tärkeitä asioita. Hitaasti, mutta varmasti.

Median vaikutuksesta ihmisiin puhutaan jatkuvasti. Olen itsekin huolissani esimerkiksi siitä, millaisen kuvan nuoret rakentavat itsestään ja toisistaan median avulla. Ulkoisia asioita, suorittamista, menestymistä ja materiaa korostetaan joka puolella. Onko lasten ja nuorten edes mahdollista kasvaa ilman paineita olla koko ajan enemmän?

Sitten eräänä päivänä katsoin itseäni peilistä ja totesin, että näytin kamalalta. Näin kaiken, mitä en olisi halunnut nähdä. Näin sen, että kuntosalikortti oli unohtunut laukun pohjalle moneksi kuukaudeksi. Yhtäkkiä tunsin olevani taas se 14-vuotias, silmälasipäinen hikari, jolla oli liikaa hammasrautoja suussa. Tunsin samaa epävarmuutta kuin vuosia sitten ollessani tuo tyttö.

Jonkin aikaa itseinhossa vellottuani havahduin siihen, että kaikista eniten minussa oli pielessä ajatukseni. Milloin olin alkanut antaa peilikuvan määrittää itseni tällä tavoin? Tai oikeastaan milloin olin alkanut ajatella itseäni muiden silmin? Jos minun, 21-vuotiaan naisen, on vaikea unohtaa muiden mielipiteitä, miten siihen pystyy teini-ikäinen?

Hyväksynnän hakeminen on luonnollista. Kukapa ei haluaisi tehdä miellyttävää vaikutusta muihin? Omat ulkoiset saavutukset – oli kyse sitten laihtumisesta, tai opiskelu- tai työpaikan saamisesta – ovat liian usein niitä, joita toivomme muiden arvostavan. En halua vähätellä näitä saavutuksia lainkaan, mikäli ne ovat sellaisia, joiden lähtökohta on ollut oma onni. Meidän ei nimittäin pitäisi tehdä mitään sen perusteella, että uskomme muiden arvostavan meitä sitten enemmän.

Niinpä minäkin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Irtisanoin kuntosalijäsenyyteni, sillä en nauttinut siellä käymisestä. Sen sijaan, että olisin ostanut paremmin istuvat farkut, ostin ihanan viherkasvin ikkunalaudalleni – enhän minä niitä takataskuja kuitenkaan näe! Ja vaikka en kirjoitakaan mitään kovin hienoa ja asiallista journalistista tekstiä, kutsun silti itseäni toimittajaopiskelijaksi. Pieni runoilija ja filosofi minussa nauttii juuri näiden asioiden kirjoittamisesta, ja se on kaikkein tärkeintä!

Inspiraatiokappale: Jannika B - Itseni herra

Asiaa sanoista ja sanojista

Mikäli ei ole vielä osunut silmiin, lukaiskaa aluksi TÄSTÄ viimeisin Kouvolan Sanomissa julkaistu kolumnini. 

Tosiaan, aikuisten käytös sosiaalisessa mediassa ei ole aina siitä esimerkillisimmästä päästä. Julmia kommentteja saa lukea niin missien ulkonäöstä kuin tasa-arvoasioitakin. "Nokkelat" ja "hauskat" sanailut toisten kustannuksella ovat in - mikäli on uskominen satojenkin kommenttien ketjuja iltapäivälehdissä ja Facebookissa. 

Asioista on täysin okei olla eri mieltä, ja on mielenkiintoista käydä keskusteluja erilaisista ajatuksista. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun mennään julkisesti puhumaan toisesta ihmisestä, hänen ulkonäöstään tai toiminnastaan, pitää sanat valita hyvin tarkkaan. Ja joissakin tapauksissa jättää kommentit kokoaan julkaisematta.

Ennen yhdenkään kommentin tai mielipiteen julkaisua itseltä olisi ehdontonta kysyä, mitä saan näillä sanoilla aikaiseksi. Saavutanko jotakin hyvää vai en? Toisen satuttaminen verbaalisestikin on turhaa ja lapsellista - ja voi aiheuttaa todella kipeitä haavoja.

Pohdimme viime viikolla koulussa, mitä eroa on seuraavilla sanoilla: kriittisyys, valittaminen, tuomitseminen ja negatiivisuus. Ne voivat sekoittua helposti keskenään. Toinen uskoo antavansa rakentavaa kritiikkiä, kun taas vastaanottaja kokee tämän tuomitsemisena. Päädyimme muutaman opiskelijatoverin kanssa siihen, että ratkaisevaa on, miten ja missä asiansa esittää. On aivan sama onko taskussa maisterin vai merkonomin paperit, hyvät käytöstavat ja asiallinen perustelu pitäisi jokaisen hallita. Lisäksi faktahan on, että ihminen, jonka on hyvä olla itsensä kanssa, ei koe tarvetta loukata muita. 

Kaikkea ei myöskään tarvitse mennä sanomaan koko maailmalle. Joskus eteen voi tulla tilanne, jossa on aivan pakko sanoa sanat, joita toinen ei haluaisi kuulla. Silloin on reilua ja mahdollisesti myös hyvin antoisaa keskustella kahdestaan vaikkapa kahvikupin ääressä - tiedättehän, vanhanaikaisesti ihan kasvotusten.

Talvipäivä Uunisaaressa

Kaunis, kylmä ja luminen sunnuntai Uunisaaressa rakkaan ystävän kanssa. Harmaassa taivaassa oli enemmän sävyjä kuin tiesin olevan olemassa. Merituuli ei antanut armoa. Mutta kaunista, niin jäätävän kaunista...

Järki ja tunteet

Hyvä ystäväni luki viime keväänä Helsingin yliopiston viestinnän pääsykokeisiin Esa Väliverrosen ja Janne Seppäsen kirjoittamaa kirjaa Mediayhteiskunta. Asuimme tuolloin saman katon alla, ja kuva hänestä istumassa sängyllään paperimeren keskellä tuo pieni kirja kädessään on piirtynyt elävästi mieleeni. Eräänä maaliskuun päivänä hänen ollessa kirjastossa lukemassa, sain puhelimeeni kuvan lauseista, jotka oli ympyröity kyseisen pääsykoekirjan sivulta:

”Monilta järjen edustajilta jää kuitenkin huomaamatta, kuinka kiihkeästi he järkeä joskus puolustavat. Samalla he unohtavat, ettei tunteen vastakohta ole järki vaan tunteettomuus.”

Niin yksinkertaista. Niin totta.

Joutuessamme tai päästessämme tilanteeseen, jossa on valittava vähintään kahdesta vaihtoehdosta, jaottelemme usein ratkaisut tunteen ja järjen mukaan. Sydän sanoo yhtä ja pää toista. Kun teemme päätökset sydämellä, olemme tunneihmisiä. Kun teemme päätökset päällä, olemme järki-ihmisiä.

Eiväthän järki ja tunne todellisuudessa sulje pois toisiaan. Mitä oikeammalta päätös tuntuu sydämessä, sitä järkevämpi se tavallaan on. Ja se, että tekee järkeviä päätöksiä, ei tarkoita, ettei ottaisi huomioon myös tunteita. Siksi lokeroiminen joko tunne- tai järki-ihmiseksi on turhaa.

Jossitteleminen on yksi ärsyttävimmistä asioista, joita tiedän. Jos olisin uskaltanut. Jos olisin kehdannut. Jos olisin tiennyt. Jossittelemaan joutuu aina välillä, kuunteli sitten sydäntään tai päätään – aina ei osaa valita oikein. Uskon kuitenkin, että pahempaa on jäädä pohtimaan, olisiko sydän sittenkin tiennyt paremmin. 

Ei ole helppoa myöntää tehneensä idiootteja päätöksiä, ei todellakaan! Tällainen tunne-eläjä kuin minä tietää sen hyvin. Joskus olisin voinut luottaa vain järkeen enkä heittäytyä niin fiiliksen ja hetken vietäväksi. Monet päänsäryt ja murheet olisin välttänyt. Toisaalta moni ihana asia olisi jäänyt kokematta, jos olisin kuunnellut vain järkeä.

Mutta ei ole olemassa tunne- tai järki-ihmisiä. On vain ihmisiä.

Viimeisin iso päätös, minkä tein, oli matkan varaaminen. Taloudellinen tilanne ei nyt suorastaan käskenyt toimimaan niin, mutta kaikki muu käski. Myös rakas äitini, ikuinen pohdiskelija ja mietiskelijä. Puhuimme puhelimessa, ja kysyin hänen mielipidettään reissustani.

– Kyllä mä tiedän, ettei tässä oikeastaan ole mitään järkeä, minä sanoin.

– Miten niin? Sun unelma on matkustaa ja nähdä maailmaa. Mikä voisi olla järkevämpi päätös kuin toteuttaa sitä unelmaa, hän vastasi.

Hyvä kysymys. Eipä oikeastaan mikään.