Järki ja tunteet

Hyvä ystäväni luki viime keväänä Helsingin yliopiston viestinnän pääsykokeisiin Esa Väliverrosen ja Janne Seppäsen kirjoittamaa kirjaa Mediayhteiskunta. Asuimme tuolloin saman katon alla, ja kuva hänestä istumassa sängyllään paperimeren keskellä tuo pieni kirja kädessään on piirtynyt elävästi mieleeni. Eräänä maaliskuun päivänä hänen ollessa kirjastossa lukemassa, sain puhelimeeni kuvan lauseista, jotka oli ympyröity kyseisen pääsykoekirjan sivulta:

”Monilta järjen edustajilta jää kuitenkin huomaamatta, kuinka kiihkeästi he järkeä joskus puolustavat. Samalla he unohtavat, ettei tunteen vastakohta ole järki vaan tunteettomuus.”

Niin yksinkertaista. Niin totta.

Joutuessamme tai päästessämme tilanteeseen, jossa on valittava vähintään kahdesta vaihtoehdosta, jaottelemme usein ratkaisut tunteen ja järjen mukaan. Sydän sanoo yhtä ja pää toista. Kun teemme päätökset sydämellä, olemme tunneihmisiä. Kun teemme päätökset päällä, olemme järki-ihmisiä.

Eiväthän järki ja tunne todellisuudessa sulje pois toisiaan. Mitä oikeammalta päätös tuntuu sydämessä, sitä järkevämpi se tavallaan on. Ja se, että tekee järkeviä päätöksiä, ei tarkoita, ettei ottaisi huomioon myös tunteita. Siksi lokeroiminen joko tunne- tai järki-ihmiseksi on turhaa.

Jossitteleminen on yksi ärsyttävimmistä asioista, joita tiedän. Jos olisin uskaltanut. Jos olisin kehdannut. Jos olisin tiennyt. Jossittelemaan joutuu aina välillä, kuunteli sitten sydäntään tai päätään – aina ei osaa valita oikein. Uskon kuitenkin, että pahempaa on jäädä pohtimaan, olisiko sydän sittenkin tiennyt paremmin. 

Ei ole helppoa myöntää tehneensä idiootteja päätöksiä, ei todellakaan! Tällainen tunne-eläjä kuin minä tietää sen hyvin. Joskus olisin voinut luottaa vain järkeen enkä heittäytyä niin fiiliksen ja hetken vietäväksi. Monet päänsäryt ja murheet olisin välttänyt. Toisaalta moni ihana asia olisi jäänyt kokematta, jos olisin kuunnellut vain järkeä.

Mutta ei ole olemassa tunne- tai järki-ihmisiä. On vain ihmisiä.

Viimeisin iso päätös, minkä tein, oli matkan varaaminen. Taloudellinen tilanne ei nyt suorastaan käskenyt toimimaan niin, mutta kaikki muu käski. Myös rakas äitini, ikuinen pohdiskelija ja mietiskelijä. Puhuimme puhelimessa, ja kysyin hänen mielipidettään reissustani.

– Kyllä mä tiedän, ettei tässä oikeastaan ole mitään järkeä, minä sanoin.

– Miten niin? Sun unelma on matkustaa ja nähdä maailmaa. Mikä voisi olla järkevämpi päätös kuin toteuttaa sitä unelmaa, hän vastasi.

Hyvä kysymys. Eipä oikeastaan mikään.