Romanssi

”Me edustamme rakkautta ja vaadimme tasa-arvoa.” Näin julistettiin tuhansien ihmisten voimin Setan järjestämässä rakkaudenosoituksessa Helsingin Kansalaistorilla.

Olimme seisseet tiiviinä joukkona puolitoista tuntia. Huutaneet ja tanssineet. Laulaneet Leif Wagerin kaunista Romanssia. Nähneet varmasti maailman harmaimmassa päivässä väriä ja hymyä.

Kansanedustajista muun muassa Jaana Pelkonen ja Mikael Jungner olivat käyneet puhumassa torilla oleville ihmisille ja luoneet meihin uskoa – tästä saattaisi tulla historiallinen päivä.

Kun kello alkoi lähennellä puoli kahta, odotus oli jo sietämätöntä. Katselin ympärilleni. Odotus näkyi kaikkialla. Se oli malttamatonta liikehdintää, uutisten selaamista puhelimesta, eduskuntataloon katsovia silmäpareja. Käänsin katseeni tapahtuman johtohenkilöihin ja näin heidän muodostavan suullaan sanat: Se meni läpi!

Ja kulovalkean tavoin uutinen tavoitti meidät kaikki: tasa-arvoinen avioliittolaki todella hyväksyttiin!

Ihmiset halasivat toisiaan, itkivät ja nauroivat. Yhteen ääneen lausuttiin kiitosta eduskunnan suuntaan.

Osaisinpa kuvailla sitä tunnetta, joka noiden sanojen myötä sisälläni syttyi. Kaikkien viime aikoina mediassa esillä olleiden traagisten ja surullisten tapahtumien jälkeen tapahtui jotain hyvää. Otimme suuren ja tärkeän harppauksen kohti tulevaisuutta, jossa ihmiset nähdään seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta tasa-arvoisina.

Minulle tasa-arvoisen avioliittolain kannattaminen on itsestäänselvyys. On ollut surullista ja vihastuttavaa lukea ja kuunnella vastustajien argumentteja. Rakkauden, tasa-arvon ja onnellisuuden vastustaminen kuulostaa vain aivan uskomattoman typerältä. Miksi kukaan haluaisi tehdä niin?

Vastustajien kommenteissa esiin ovat nousseet vahvasti lasten asema ja uskonto. Se, ettei lapsi voi kasvaa kahden saman sukupuolen edustajan kanssa – ei vaikka miten rakastettaisi. Ja ettei Jumalakaan kaikkea hyväksy – ei vaikka miten rakastaakin. Nämä ovat aiheita, joista voisin keskustella loputtomiin. Kumpikaan argumentti ei nimittäin ole aukoton. Ei läheskään. Ja meistä jokainen pystyy kyllä halutessaan perustelemaan, että miksi ei.

Naiivia tai ei, minusta rakkaus on tärkeintä. Se ei koskaan aiheuta mitään pahaa. Tätä ajatusmaailmaa toivoisinkin maailmassa esiintyvän koko ajan enemmän. Maailma tarvitsee rakkautta ja rakastavia ihmisiä. Ollaan sellaisia yhdessä. Nähdään toisemme arvokkaina ja tärkeinä. Yksilöinä, joilla on tasa-arvoiset oikeudet ja mahdollisuudet onneen.

En usko sattumaan. Kaikilla asioilla on jokin tarkoitus, vaikkemme sitä heti ymmärtäisikään. Ei ole sattumaa, että lauloimme juuri Romanssia Kansalaistorilla useaan kertaan. Eikä voi olla sattumaa, että juuri tänään matkalla kotiin, kyseinen kappale alkoi soida ensimmäistä kertaa koskaan Spotify-radiokanavalta, jonka kappaleita olen kuunnellut yli viikon ajan putkeen...

Tässä hetkessä

Kun olin pieni, isälläni oli tapana sanoa minulle, että älä ole aina niin utelias. Olen aina halunnut tietää, mistä puhutaan, mitä on tapahtunut ja miksi. Eikä ihmettelyni ja haluni olla kaikesta perillä ole laantunut, oikeastaan päinvastoin. Mitä vanhemmaksi olen elänyt, sitä enemmän olen löytänyt uusia kysymyksiä. Turhauttavinta ja myös parasta ihmettelyssä on, ettei oikeita vastauksia ole. On vain lisää kysymyksiä.

Eläminen hetkessä on varmasti samaan aikaan helpointa ja vaikeinta, mitä ihminen voi tehdä. Tätä asiaa olen pohdiskellut nyt pitkään. On tiedostettava, ettei mikään muu kuin tämä hetki ole todellinen. Eilinen ei koskaan enää tule ja huominen on vain suunnitelma. Ollaan siis tässä ja hengitetään. Tehdään tästä hetkestä hyvä.

Minulla, kuten varmasti meillä kaikilla, on ihania ja tärkeitä muistoja, joita kelaamme päässämme yhä uudestaan ja uudestaan. Palaamme niihin selaillessamme vanhoja valokuvia ja juuri ennen nukahtamista. Parhaimpiin hetkiin haluaisi niin kovasti takaisin.

Huominen taas houkuttelee mahdollisuuksillaan. Suunnittelemme erilaisia tapahtumia aina laihdutuskuurista ulkomaanmatkoihin. ”Sitten kun” –ajatusmaailma on lohdullinen. Joskus kaikki on vielä paremmin.

Yritän hokea itselleni jatkuvasti, että minulla on kaikki nyt tässä. Ja oikeasti onkin. Vähän aikaa sitten huomasin kuitenkin, että jotain puuttui. Tunsin olevani yhtä aikaa levoton ja väsynyt. En tiennyt, oliko se tämä pimeys – vihaan sitä, että syksyä syytetään kaikesta – vai ehkä sittenkin vain minä.

Kun tästä hetkestä tuntuu puuttuvan jotain olennaista, eilinen ja huominen korostuvat. Kaipuu menneeseen lisääntyy ja haaveet hulppeasta tulevaisuudesta kasvavat entisestään.

Ehdin taas aikani pohtia, että mikä tässä mättää. Sitten eräs pimeä marraskuinen lauantai-ilta istuimme iltaa hyvän ystäväni luona Punavuoressa, ja hän sanoi ne sanat, jotka minun pitikin kuulla.

– Tähän hetkeen pitäisi löytää jokin fokus.

Juuri se! Tajusin, että olen koko syksyn tehnyt vähän kaikkea. Koulu, satunnaiset työt, kirjoitusprojektit, sosiaalinen elämä. En ole osannut päättää, mikä on prioriteettilistani kärjessä. Olen yrittänyt tehdä kaikkea luullen, että siten nautin arjesta eniten. Että siten saan elämästä irti eniten. Nyt ymmärrän, miten väärässä olenkaan ollut.

Syksyyni on mahtunut aivan ihania juttuja. Muutin takaisin Töölöön, sain rakkaan siskon Helsinkiin ihan lähelle, tein elämäni ensimmäisen Lapin reissun ihanien ystävien kanssa ja pääsin valokuvaamaan jalkapallon EM-karsintaotteluun Olympiastadionille. Ihan äärettömän onnekas olen kyllä ollut!

Kaikkien noiden tärkeiden asioiden lisäksi olen tehnyt koulujuttuja, stressannut raha-asioita, tavannut ystäviä mahdollisimman paljon ja yrittänyt olla tehokas. Yritykseksi on jäänyt. Kun mielessä on liikaa asioita, joita pitäisi tehdä, kaikki hoituu vähän vasemmalla kädellä.

Nyt tiedän, mitä tarvitsen juuri tähän hetkeen. Tiedän, mihin kohdistan fokukseni. Tarvitsen omaa aikaa. Iltoja yksin kotona. Tarvitsen musiikkia ja kynttilöitä. Aikaa ihmetellä lisää. Haluan, että kirjoittamisessani näkyy taas se intohimo elämää kohtaan, joka minussa on. Haluan keskittyä siihen, että teen asioita, joista saan lisää energiaa, enkä niitä, jotka vain kuluttavat sitä. 

Uskon, että blogin pitäminen on oikea juttu juuri nyt.

On helpottavaa tiedostaa tämä kaikki. Ettei tästä hetkestä puutu mitään, vaan kaikkea on oikeastaan liikaa. Ja jotta kaipuu eiliseen helpottaisi, tiedän, että keskittämällä energiani oikein, tämäkin hetki auttaa uusien ihanien muistojen syntymistä. 

En kuitenkaan lupaa itselleni, enkä kenellekään muulle, että fokusoinnin avulla kaikki on yhtä euforiaa. Elämäähän tämä on. Mutta kun voimme hyvin nyt ja olemme onnellisia nyt, tulevaisuutta ei tarvitse suunnitella. ”Sitten kun” –ajatusmaailma on turha, kun on hyvä olla juuri tässä hetkessä.