Kun olin pieni, isälläni oli tapana sanoa minulle, että älä
ole aina niin utelias. Olen aina halunnut tietää, mistä puhutaan, mitä on
tapahtunut ja miksi. Eikä ihmettelyni ja haluni olla kaikesta perillä ole
laantunut, oikeastaan päinvastoin. Mitä vanhemmaksi olen elänyt, sitä enemmän
olen löytänyt uusia kysymyksiä. Turhauttavinta ja myös parasta ihmettelyssä on,
ettei oikeita vastauksia ole. On vain lisää kysymyksiä.
Eläminen hetkessä on varmasti samaan aikaan helpointa ja
vaikeinta, mitä ihminen voi tehdä. Tätä asiaa olen pohdiskellut nyt pitkään. On
tiedostettava, ettei mikään muu kuin tämä hetki ole todellinen. Eilinen ei
koskaan enää tule ja huominen on vain suunnitelma. Ollaan siis tässä ja
hengitetään. Tehdään tästä hetkestä hyvä.
Minulla, kuten varmasti meillä kaikilla, on ihania ja
tärkeitä muistoja, joita kelaamme päässämme yhä uudestaan ja uudestaan.
Palaamme niihin selaillessamme vanhoja valokuvia ja juuri ennen nukahtamista.
Parhaimpiin hetkiin haluaisi niin kovasti takaisin.
Huominen taas houkuttelee mahdollisuuksillaan.
Suunnittelemme erilaisia tapahtumia aina laihdutuskuurista ulkomaanmatkoihin.
”Sitten kun” –ajatusmaailma on lohdullinen. Joskus kaikki on vielä paremmin.
Yritän hokea itselleni jatkuvasti, että minulla on kaikki
nyt tässä. Ja oikeasti onkin. Vähän aikaa sitten huomasin kuitenkin, että
jotain puuttui. Tunsin olevani yhtä aikaa levoton ja väsynyt. En tiennyt, oliko
se tämä pimeys – vihaan sitä, että syksyä syytetään kaikesta – vai ehkä
sittenkin vain minä.
Kun tästä hetkestä tuntuu puuttuvan jotain olennaista,
eilinen ja huominen korostuvat. Kaipuu menneeseen lisääntyy ja haaveet hulppeasta
tulevaisuudesta kasvavat entisestään.
Ehdin taas aikani pohtia, että mikä tässä mättää. Sitten
eräs pimeä marraskuinen lauantai-ilta istuimme iltaa hyvän ystäväni luona
Punavuoressa, ja hän sanoi ne sanat, jotka minun pitikin kuulla.
– Tähän hetkeen pitäisi löytää jokin fokus.
Juuri se! Tajusin, että olen koko syksyn tehnyt vähän
kaikkea. Koulu, satunnaiset työt, kirjoitusprojektit, sosiaalinen elämä. En ole
osannut päättää, mikä on prioriteettilistani kärjessä. Olen yrittänyt tehdä
kaikkea luullen, että siten nautin arjesta eniten. Että siten saan elämästä
irti eniten. Nyt ymmärrän, miten väärässä olenkaan ollut.
Syksyyni on mahtunut aivan ihania juttuja. Muutin takaisin
Töölöön, sain rakkaan siskon Helsinkiin ihan lähelle, tein elämäni ensimmäisen
Lapin reissun ihanien ystävien kanssa ja pääsin valokuvaamaan jalkapallon
EM-karsintaotteluun Olympiastadionille. Ihan äärettömän onnekas olen kyllä
ollut!
Kaikkien noiden tärkeiden asioiden lisäksi olen tehnyt
koulujuttuja, stressannut raha-asioita, tavannut ystäviä mahdollisimman paljon
ja yrittänyt olla tehokas. Yritykseksi on jäänyt. Kun mielessä on liikaa
asioita, joita pitäisi tehdä, kaikki hoituu vähän vasemmalla kädellä.
Nyt tiedän, mitä tarvitsen juuri tähän hetkeen. Tiedän,
mihin kohdistan fokukseni. Tarvitsen omaa aikaa. Iltoja yksin kotona. Tarvitsen
musiikkia ja kynttilöitä. Aikaa ihmetellä lisää. Haluan, että kirjoittamisessani
näkyy taas se intohimo elämää kohtaan, joka minussa on. Haluan keskittyä
siihen, että teen asioita, joista saan lisää energiaa, enkä niitä, jotka vain
kuluttavat sitä.
Uskon, että blogin pitäminen on oikea juttu juuri nyt.
On helpottavaa tiedostaa tämä kaikki. Ettei tästä hetkestä
puutu mitään, vaan kaikkea on oikeastaan liikaa. Ja jotta kaipuu eiliseen
helpottaisi, tiedän, että keskittämällä energiani oikein, tämäkin hetki auttaa
uusien ihanien muistojen syntymistä.
En kuitenkaan lupaa itselleni, enkä
kenellekään muulle, että fokusoinnin avulla kaikki on yhtä euforiaa. Elämäähän
tämä on. Mutta kun voimme hyvin nyt ja olemme onnellisia nyt, tulevaisuutta ei
tarvitse suunnitella. ”Sitten kun” –ajatusmaailma on turha, kun on hyvä olla
juuri tässä hetkessä.
Joku viisas täti sanoi kerran, että voi kun me ihmiset tietäisimme mikä on meille välttämätöntä juuri nyt. Uskon että sen tietää kun osaa kuunnella itseään.
VastaaPoistaJuurikin näin :) Se on tärkeä taito osata!
Poista