Romanssi

”Me edustamme rakkautta ja vaadimme tasa-arvoa.” Näin julistettiin tuhansien ihmisten voimin Setan järjestämässä rakkaudenosoituksessa Helsingin Kansalaistorilla.

Olimme seisseet tiiviinä joukkona puolitoista tuntia. Huutaneet ja tanssineet. Laulaneet Leif Wagerin kaunista Romanssia. Nähneet varmasti maailman harmaimmassa päivässä väriä ja hymyä.

Kansanedustajista muun muassa Jaana Pelkonen ja Mikael Jungner olivat käyneet puhumassa torilla oleville ihmisille ja luoneet meihin uskoa – tästä saattaisi tulla historiallinen päivä.

Kun kello alkoi lähennellä puoli kahta, odotus oli jo sietämätöntä. Katselin ympärilleni. Odotus näkyi kaikkialla. Se oli malttamatonta liikehdintää, uutisten selaamista puhelimesta, eduskuntataloon katsovia silmäpareja. Käänsin katseeni tapahtuman johtohenkilöihin ja näin heidän muodostavan suullaan sanat: Se meni läpi!

Ja kulovalkean tavoin uutinen tavoitti meidät kaikki: tasa-arvoinen avioliittolaki todella hyväksyttiin!

Ihmiset halasivat toisiaan, itkivät ja nauroivat. Yhteen ääneen lausuttiin kiitosta eduskunnan suuntaan.

Osaisinpa kuvailla sitä tunnetta, joka noiden sanojen myötä sisälläni syttyi. Kaikkien viime aikoina mediassa esillä olleiden traagisten ja surullisten tapahtumien jälkeen tapahtui jotain hyvää. Otimme suuren ja tärkeän harppauksen kohti tulevaisuutta, jossa ihmiset nähdään seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta tasa-arvoisina.

Minulle tasa-arvoisen avioliittolain kannattaminen on itsestäänselvyys. On ollut surullista ja vihastuttavaa lukea ja kuunnella vastustajien argumentteja. Rakkauden, tasa-arvon ja onnellisuuden vastustaminen kuulostaa vain aivan uskomattoman typerältä. Miksi kukaan haluaisi tehdä niin?

Vastustajien kommenteissa esiin ovat nousseet vahvasti lasten asema ja uskonto. Se, ettei lapsi voi kasvaa kahden saman sukupuolen edustajan kanssa – ei vaikka miten rakastettaisi. Ja ettei Jumalakaan kaikkea hyväksy – ei vaikka miten rakastaakin. Nämä ovat aiheita, joista voisin keskustella loputtomiin. Kumpikaan argumentti ei nimittäin ole aukoton. Ei läheskään. Ja meistä jokainen pystyy kyllä halutessaan perustelemaan, että miksi ei.

Naiivia tai ei, minusta rakkaus on tärkeintä. Se ei koskaan aiheuta mitään pahaa. Tätä ajatusmaailmaa toivoisinkin maailmassa esiintyvän koko ajan enemmän. Maailma tarvitsee rakkautta ja rakastavia ihmisiä. Ollaan sellaisia yhdessä. Nähdään toisemme arvokkaina ja tärkeinä. Yksilöinä, joilla on tasa-arvoiset oikeudet ja mahdollisuudet onneen.

En usko sattumaan. Kaikilla asioilla on jokin tarkoitus, vaikkemme sitä heti ymmärtäisikään. Ei ole sattumaa, että lauloimme juuri Romanssia Kansalaistorilla useaan kertaan. Eikä voi olla sattumaa, että juuri tänään matkalla kotiin, kyseinen kappale alkoi soida ensimmäistä kertaa koskaan Spotify-radiokanavalta, jonka kappaleita olen kuunnellut yli viikon ajan putkeen...