Kosketa minua

Nostan pienen pojan, ehkä kolme vuotiaan, syliini, ja lähdemme kohti tavaratalon infopistettä. Hän kietoo kätensä kaulalleni ja katsoo minua ihmeissään. Olen kysynyt kaikilla osaamillani kielillä pojan nimeä, mutta hän ei vastaa. Katsoo vain suoraan silmiini. Hänet oli löydetty yksin harhailemasta takkiosastolta.

Lasken pojan istumaan infon tiskille, mutta heti otteeni irrotessa, hän kurottaa kätensä minua kohti. Nostan hänet takaisin syliini. Kysyn vielä englanniksi hänen nimeään. Saan vastaukseksi edelleen vain hämmentyneen katseen.

– Jacob, hän viimein kuiskaa.

Teemme kuulutuksen, ja istun poika sylissäni odottamaan vanhempia. Pian huolestunut isä noutaa poikansa, ja kaikki on taas hyvin.

Palaan töihin. Ajatukseni ovat kuitenkin muualla. Tuo pieni ihminen jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Pohdin, kuinka tärkeää kohtaamisessamme oli kosketus. Se, että poika oli sylissäni, ja minä pidin häntä lähelläni. Koska meillä ei ollut sanoja, läheisyys ja kosketus olivat merkkejä siitä, että kaikki oli hyvin.

Ihminen tarvitsee kosketusta ihan syntymästään lähtien. Esimerkiksi keskoslapsia hoidetaan kenguruhoidolla, jossa lapsi lepää äidin tai isän ihoa vasten tuntien sydämen sykkeen ja ihon lämmön. Hoitomenetelmällä on positiivisia vaikutuksia sekä kasvun, kehityksen, vuorovaikutuksen että turvallisuudentunteen kehittymisen kannalta.

Kosketus on tärkeää kuitenkin kaiken ikäisille. Sillä on vaikutusta sekä psyykkiseen että fyysiseen hyvinvointiin. Kiintymyshormoniksikin kutsutun oksitosiinin määrä voi vaikuttaa joko nostavasti tai laskevasti stressihormoni kortisolin määrään kehossamme.

Mielestäni ihmiset tarvitsevat lisää hyvää koskettamista – sekä henkistä että fyysistä. Läsnäoloa. Lapsen ei tarvitse selvitä yksin, eikä tarvitse aikuisenkaan. Jokaisella on toki oikeus omaan tilaan, ja sitä tulee muiden kunnioittaa. On kuitenkin hyvä muistaa, että ihmisten päästäminen lähelle ei ole pois vapaudestamme. Mitä vahvemmin tunnemme, että joku on tukenamme, sitä kauemmas uskallamme myös yksin.

Kosketuksen merkitys on äärettömän suuri. Oli kyse sitten lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta, ystävyyssuhteesta tai parisuhteesta, haluamme tulla huomatuksi, rakastetuksi ja tuntea olomme turvalliseksi. Ja kosketus on sanaton tapa kertoa toiselle, että olen tässä.

Pitkä matka on aina parempi kuin lyhyt

Vietimme eilen laatuaikaa erään ystäväni kanssa kotonani. Teimme ihanaa ruokaa ja vedimme luonnollisesti myös ne kuuluisat jälkiruokaöverit. Siinä sitten enemmän kuin kylläisinä keskustelimme taas kaikesta mahdollisesta. Ulkona oli pimeää, ja yksiössäni tuoksui chili ja inkivääri.

Yksi tärkeimmistä keskustelemistamme aiheista käsitteli saavuttamista ja eteenpäin pääsemistä. Se on ollut oikeastaan todella monen viime aikoina käymäni keskustelun keskeinen aihe. Miksi asiat eivät etene? Miksi en osaa tehdä päätöstä siitä, kumpaan suuntaan kääntyä? Mitä jos en tälläkään kertaa saa otettua seuraavaa askelta?

En edes tiedä, mistä kumpua tarve saavuttaa kaikki mahdollisimman nopeasti. Usein kuulen sekä omasta että muiden suusta, että en halua tuhlata aikaa väärässä opiskelu- tai työpaikassa, tai epävarmassa ihmissuhteessa. Jos en nyt onnistu, jään vain paikalleni, enkä pääse elämässä eteenpäin.

Eilen illalla kuulin kuitenkin ystävältäni ajatuksen, jota en ollut koskaan aikaisemmin kuullut: 

– Oli kyse mistä tahansa, pitkä matka on aina parempi kuin lyhyt.

Mitä enemmän pohdiskelin lausetta, sitä fiksummalta se kuulosti. Lyhyellä matkalla, puhumattakaan oikotiestä, ei voi koskaan nähdä, kuulla ja kokea yhtä paljon kuin pitkällä matkalla.

Ympärillämme puhutaan suhteellisen paljon siitä, kuinka hienoa on valmistua nuorena, ostaa asunto mahdollisimman pian valmistumisen jälkeen, mennä naimisiin lukioaikaisen rakkauden kanssa ja saada ensimmäinen lapsi alle kolmekymppisenä. Ovathan nuo hienoja saavutuksia. Ne eivät kuitenkaan ole arvoja tai normeja, joihin meidän kaikkien pitäisi mukautua.

Tiedostan olevani melko malttamaton luonne. Haluaisin nähdä aina seuraavan kulman taakse, ihan vain varmuuden vuoksi. Mahdollinen umpikuja tai se pidempi tie on pelottanut. Se on ollut täysin turhaa. Elämässä ei ole sellaisia reittejä, jotka eivät johda mihinkään. Ja mitä tuohon pidempään tiehen tulee, se vahvistaa, kasvattaa ja luo uusia mahdollisuuksia.

Asioille pitää antaa aikaa. Ja ihmisille. Elämä ei toimi liukuhihnamenetelmällä – ihan vain meidän suureksi onneksemme!