Kun pimeys peittää maan

Harvoin koen sekä pään että sydämen lyövän tyhjää.

Viime perjantaina kävi juuri niin. Kuolema ja terrorismi näyttäytyivät yhtäkkiä pelottavan suurina, pelottavan lähellä. Pariisissa.

Kun olin saanut voimattomuuden, vihan ja surun tunteet jokseenkin järjestykseen, aloin tarkastella elämää. Ajattelin askeliani Helsingin kaduilla, joilla en pelkää. Ajattelin ohikulkevia ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Ajattelin kotia – omaani, ystävieni, perheeni. Niitä kaikkia, jonne voin aina mennä, ja joissa joku on minua vastassa. 

Pysähdyin. En varmasti ole viimeaikaisten tapahtumien jälkeen ainut, joka niin teki. Pysähdyin, koska huomasin kävelleeni katse maassa. Tehokkaasti ja tietäen, mihin olen menossa, mutta nähden vain harmaan, marraskuisen sateen kasteleman asvaltin.

Vuosia sitten eräs golfvalmentaja antoi meille valmennettavilleen kotitehtäväksi kiinnittää huomiota siihen, että koulumatkoilla ei tuijoteta maahan. Meidän piti kävellä hyvässä ryhdissä ja katsella ympärillemme. Tästä kotitehtävästä on aikaa lähes kymmenen vuotta, mutta muistan sen paremmin kuin minkään muun.

Miksi?

Varmasti osittain siksi, että ryhtiin on syytä kiinnittää huomiota. Erityisesti kuitenkin siksi, että keskittymällä tällaiseen kävelytapaan, näen paljon, koen paljon, ja muistan arvostaa kaikkea, jonka keskellä saan elää. Se on tässä juuri nyt, ei ikuisesti. Haluan muistaa tämän aina, en vain silloin, kun jokin kamala tapahtuma herättää minut.

On tärkeää nostaa katse maasta. Nähdä masentavassa ja surullisessa harmaudessa sekä sen hetkellisyys että eri sävyt. 

Ja ennen kaikkea on tärkeää arvostaa värejä, joita ympärillämme on myös pimeydessä.

Hyvä voittaa pahan

Meillä on pakolaiskriisi. Meillä on valtion velka. Niin paljon huolta ja erimielisyyksiä.  Mutta MTV:n päätoimittajaa lainatakseni: Ihmisyys, se meillä on kriisissä. 

Netin ihmeellinen maailma on täynnä toinen toistaan asiattomampia kirjoituksia ja videoita – radikaalein esimerkki on varmasti vähän aikaa sitten Facebookissa levinnyt video suomalaisesta perheestä, jossa aikuinen opettaa taaperoikäistä lasta lyömään pakolaista esittävää lelua.

Jos halutaan koko ajan löytää syyllisiä ja epäonnistujia, voivat nämä ”keskustelijat” ja ”sananvapauden käyttäjät” katsoa peiliin. Vihapuhe ei edistä mitään hyvää. Ei yksinkertaisesti mitään. Se ei ole ratkaisu. Se on oman pahan olon ääneen huutamista ja muiden lyttäämistä, jotta tuntisi itsensä edes jotenkin onnistuneeksi.

Se on yksinkertaisesti väärin.

Ihmiset provosoivat ja provosoituvat. Missä ovat asiallinen keskustelu, perustellut mielipiteet, kehut ja rakentava kritiikki? Tärkeintä ei ilmeisesti ole asioiden ratkaiseminen vaan muiden epäonnistuminen ja virheiden nostaminen esiin. Tämä kertoo siitä, että suomalaiset tietävät yhteiskunnassamme vallitsevasta sananvapaudesta, mutta läheskään kaikki eivät ymmärrä, mitä se tarkoittaa.

Kulttuurissamme osataan kritisoida ja olla negatiivisia. Huonoa, ilkeää ja julmaa energiaa on liikkeellä niin paljon, että sitä on vaikea ymmärtää. Miksi toisia halutaan satuttaa? Ja miksi se on monelle niin helppoa?

Lapsi tarvitsee kehuja ja kannustusta – ja niin tarvitsee aikuinenkin. Onnistumista pidetään nykyään niin itsestään selvänä asiana, ettei siitä osata antaa kiitosta. 

Aina kehujen ja kiitoksen ei kuitenkaan tarvitse ja pidä kummuta onnistumisista. ”Ihanaa, että olet siinä. Kiitos, että olet juuri sinä.” Pieniä lauseita, joilla saa aikaiseksi niin paljon. Niin paljon parempia, vahvempia ja onnellisempia ihmisiä.

Tiedän, että on ihmisiä, jotka haluaisivat hiljentää sosiaalisen median kaikesta negatiivisesta puheesta. Emme voi estää jokaista pahaa oloaan netissä purkavaa ihmistä julkaisemasta loukkaavia kirjoituksia. Voimme kuitenkin omalla toiminnallamme tuoda esiin hyvää. Jakaa ja kirjoittaa tekstejä, jotka levittävät positiivista energiaa. Keskustella ja kritisoida rakentavasti. Huutaa tarpeeksi lujaa kehuja ja kiitoksia. Vihapuhe hukkuu niiden alle, koska kehuja ja kiitoksia ihmiset oikeasti haluavat kuulla.

Lue myös:

MTV:n päätoimittajan kolumni

Hidasta elämää -sivuston päätoimittajan pääkirjoitus

Kirje sinulle, ihminen

Sinä onnistut ja epäonnistut. Koulussa, töissä, ihmissuhteissa. Oikeastaan kaikkialla. Valitset oikeat reitit ja kauneimmat sanat. Saat kaiken, mistä olet ikinä haaveillut. Kuitenkin huomaat liian monta kertaa olevasi umpikujassa ja sanaton. Se, mitä luulit hetken omistavasi, viedään pois ennen kuin huomaatkaan.

Sinä riitelet ja sovit. Toivottavasti sovit. Nukkumaan ei saisi koskaan mennä vihaisena. Riitelet, koska tiedät olevasi oikeassa ja riitelet, koska luulet olevasi oikeassa. Mutta aina sinä opit. Yhtä jos toista.

Sinä uskallat ja pelkäät. Vaikka et pelkoja helposti myöntäisikään. Tiedät, että olet tarpeeksi rohkea. Sisimmässäsi kyllä tiedät sen. Ja juuri sen takia pystyt mihin vain. Joskus pelko kuitenkin ottaa liian suuren vallan. Silloin on helpompi antaa olla. Ainakin toistaiseksi.

Sinä loukkaannut ja loukkaat. Vaikka et niin haluaisikaan. Olet sekä vahva että heikko, et vain jompi kumpi.

Vaadit koko ajan enemmän itseltäsi ja toisilta. Muiden virheitä on helppo tarkastella. Omasi pyrit piilottamaan mahdollisimman hyvin. Jatkuva onnistumisen yrittäminen on uuvuttavaa. Haluaisit osata ja tietää kaiken, koska luulet, että se on avain onneen.

Ei ole. Et voi tietää kaikkea. Et osata kaikkea. Ja se on okei.

Ehkä olisi aika lopettaa vaatiminen ja vain olla? Katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Kulkea eri reittiä kuin normaalisti ja yllättyä kaikesta vastaantulevasta. Olla tässä hetkessä miettimättä muuta.

Olennaista on se, että kaikesta huolimatta välität sekä itsestäsi että muista ympärilläsi. Loppujen lopuksi, sinäkin olet vain ihminen. Ihan kuten minäkin. Täydellinen juuri siksi, että olet epätäydellinen.

Matkalippu Mikä-Mikä-Maahan

Sanotaan, että vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä. Joskus kuitenkin tuntuu, että vastuu puristaa vapauden sormia niin lujaa, että niistä katoaa tunto.

Peter Pan oli poika, joka ei koskaan halunnut kasvaa aikuiseksi. Hän asusteli Mikä-Mikä-Maassa kadonneiden poikien kanssa, lenteli ihmisten ikkunalaudoille ja vei heitä seikkailuihin.

Sinällään Peter Pan -syndrooma on ihan osuva käsite kuvaamaan ilmiötä, jossa aikuinen ei halua käyttäytyä kuten aikuinen. Sitoutua, pysähtyä, ottaa vastuuta.

Käsitteellä on negatiivinen leima. Tuollainen aikuinenhan on lapsellinen.

En näe asiaa kuitenkaan näin mustavalkoisena. Aikuisenkin pitää seikkailla ja tuntea olevansa vapaa.

Miksikö?

Siksi, että hän voi.

Elämä pyörii helposti velvoitteiden — pääasiassa työ- ja raha-asioiden — ympärillä. Ilman työtä ei ole rahaa ja ilman rahaa selviäminen on kaikkea muuta kuin helppoa.

Vastuu ja velvollisuus eivät saisi kuitenkaan tukahduttaa vapauttamme. Vapautta omaan itseen, intohimoihin ja päätöksiin. Vapaus ei ole vain sitä, että voi tulla ja mennä minne tahansa ja milloin tahansa. Se on aikaa ja tilaa tärkeille asioille. Se on itsensä kuuntelemista.

Vapaus on yksilöllinen asia. Sen pitää tuntua itsestä hyvältä.

Aikuinen ymmärtää, että hänellä on velvollisuuksia. Hän on osa yhteisöä ja yhteiskuntaa. Aikuinen ymmärtää, että hän on vastuussa siitä, että velvollisuudet tulee hoidettua. Aikuisen on kuitenkin tärkeä muistaa myös se, että hän on vapaa elämään haluamaansa elämää. 

Vapaudelle ei ole normeja. Vapaus on meidän näköistämme.

Annetaan Peter Panin asua meissä. Tai ainakin vierailla ikkunalaudallamme tasaisin väliajoin. Aina on hyvä aika pienelle seikkailulle.

Kosketa minua

Nostan pienen pojan, ehkä kolme vuotiaan, syliini, ja lähdemme kohti tavaratalon infopistettä. Hän kietoo kätensä kaulalleni ja katsoo minua ihmeissään. Olen kysynyt kaikilla osaamillani kielillä pojan nimeä, mutta hän ei vastaa. Katsoo vain suoraan silmiini. Hänet oli löydetty yksin harhailemasta takkiosastolta.

Lasken pojan istumaan infon tiskille, mutta heti otteeni irrotessa, hän kurottaa kätensä minua kohti. Nostan hänet takaisin syliini. Kysyn vielä englanniksi hänen nimeään. Saan vastaukseksi edelleen vain hämmentyneen katseen.

– Jacob, hän viimein kuiskaa.

Teemme kuulutuksen, ja istun poika sylissäni odottamaan vanhempia. Pian huolestunut isä noutaa poikansa, ja kaikki on taas hyvin.

Palaan töihin. Ajatukseni ovat kuitenkin muualla. Tuo pieni ihminen jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Pohdin, kuinka tärkeää kohtaamisessamme oli kosketus. Se, että poika oli sylissäni, ja minä pidin häntä lähelläni. Koska meillä ei ollut sanoja, läheisyys ja kosketus olivat merkkejä siitä, että kaikki oli hyvin.

Ihminen tarvitsee kosketusta ihan syntymästään lähtien. Esimerkiksi keskoslapsia hoidetaan kenguruhoidolla, jossa lapsi lepää äidin tai isän ihoa vasten tuntien sydämen sykkeen ja ihon lämmön. Hoitomenetelmällä on positiivisia vaikutuksia sekä kasvun, kehityksen, vuorovaikutuksen että turvallisuudentunteen kehittymisen kannalta.

Kosketus on tärkeää kuitenkin kaiken ikäisille. Sillä on vaikutusta sekä psyykkiseen että fyysiseen hyvinvointiin. Kiintymyshormoniksikin kutsutun oksitosiinin määrä voi vaikuttaa joko nostavasti tai laskevasti stressihormoni kortisolin määrään kehossamme.

Mielestäni ihmiset tarvitsevat lisää hyvää koskettamista – sekä henkistä että fyysistä. Läsnäoloa. Lapsen ei tarvitse selvitä yksin, eikä tarvitse aikuisenkaan. Jokaisella on toki oikeus omaan tilaan, ja sitä tulee muiden kunnioittaa. On kuitenkin hyvä muistaa, että ihmisten päästäminen lähelle ei ole pois vapaudestamme. Mitä vahvemmin tunnemme, että joku on tukenamme, sitä kauemmas uskallamme myös yksin.

Kosketuksen merkitys on äärettömän suuri. Oli kyse sitten lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta, ystävyyssuhteesta tai parisuhteesta, haluamme tulla huomatuksi, rakastetuksi ja tuntea olomme turvalliseksi. Ja kosketus on sanaton tapa kertoa toiselle, että olen tässä.

Pitkä matka on aina parempi kuin lyhyt

Vietimme eilen laatuaikaa erään ystäväni kanssa kotonani. Teimme ihanaa ruokaa ja vedimme luonnollisesti myös ne kuuluisat jälkiruokaöverit. Siinä sitten enemmän kuin kylläisinä keskustelimme taas kaikesta mahdollisesta. Ulkona oli pimeää, ja yksiössäni tuoksui chili ja inkivääri.

Yksi tärkeimmistä keskustelemistamme aiheista käsitteli saavuttamista ja eteenpäin pääsemistä. Se on ollut oikeastaan todella monen viime aikoina käymäni keskustelun keskeinen aihe. Miksi asiat eivät etene? Miksi en osaa tehdä päätöstä siitä, kumpaan suuntaan kääntyä? Mitä jos en tälläkään kertaa saa otettua seuraavaa askelta?

En edes tiedä, mistä kumpua tarve saavuttaa kaikki mahdollisimman nopeasti. Usein kuulen sekä omasta että muiden suusta, että en halua tuhlata aikaa väärässä opiskelu- tai työpaikassa, tai epävarmassa ihmissuhteessa. Jos en nyt onnistu, jään vain paikalleni, enkä pääse elämässä eteenpäin.

Eilen illalla kuulin kuitenkin ystävältäni ajatuksen, jota en ollut koskaan aikaisemmin kuullut: 

– Oli kyse mistä tahansa, pitkä matka on aina parempi kuin lyhyt.

Mitä enemmän pohdiskelin lausetta, sitä fiksummalta se kuulosti. Lyhyellä matkalla, puhumattakaan oikotiestä, ei voi koskaan nähdä, kuulla ja kokea yhtä paljon kuin pitkällä matkalla.

Ympärillämme puhutaan suhteellisen paljon siitä, kuinka hienoa on valmistua nuorena, ostaa asunto mahdollisimman pian valmistumisen jälkeen, mennä naimisiin lukioaikaisen rakkauden kanssa ja saada ensimmäinen lapsi alle kolmekymppisenä. Ovathan nuo hienoja saavutuksia. Ne eivät kuitenkaan ole arvoja tai normeja, joihin meidän kaikkien pitäisi mukautua.

Tiedostan olevani melko malttamaton luonne. Haluaisin nähdä aina seuraavan kulman taakse, ihan vain varmuuden vuoksi. Mahdollinen umpikuja tai se pidempi tie on pelottanut. Se on ollut täysin turhaa. Elämässä ei ole sellaisia reittejä, jotka eivät johda mihinkään. Ja mitä tuohon pidempään tiehen tulee, se vahvistaa, kasvattaa ja luo uusia mahdollisuuksia.

Asioille pitää antaa aikaa. Ja ihmisille. Elämä ei toimi liukuhihnamenetelmällä – ihan vain meidän suureksi onneksemme!

Maailman realistisin asia

Vaellamme ystäväni kanssa pitkin Hietaniemen rantaviivaa auringon laskiessa, ja joutsenparin lipuessa sinisen meren pinnalla. Meillä ei ole kiire mihinkään. Ajattelen, miten onnellinen sitä voikaan ihminen olla. Tenttiviikko lähenee, kouluprojektien määrä on pahasti eskaloitunut, aikaa on liian vähän tärkeille ihmisille, ja vaikka raha ei tee onnelliseksi, muutama satanen tilillä lisää ei itkettäisi. Silti, juuri siinä hetkessä – vapaassa, melko lämpimässä lauantai-illassa – on kaikki niin hyvin.

Olen opetellut elämään sillä ajatuksella, että kaikella on tapana järjestyä. Ja jos asiat eivät mene kuten toivoisin, uskon, että ymmärrän niiden merkityksen vielä jossain vaiheessa. Kaikella on aiemminkin ollut jokin tarkoitus. Ne asiat, joita nyt pohdin, selviävät varmasti aikanaan.

Havahduin kerran huomaamaan erään keskustelun lomassa, että minun oli vaikea kertoa rehellisesti ajatusmaailmastani. Ei ollut helppoa sanoa, että toimin aina sen mukaan, mikä juuri sillä hetkellä tuntuu hyvältä – oli kyse oikeastaan mistä tahansa! Uskon aina ensisijaisesti mahdollisuuksiin ja ihmisten hyvyyteen. Myös se, että työssä tärkeintä minulle on vapaus, ja ettei sattumaa ole olemassakaan, ovat keskeisimpiä ajatuksiani. Yrittäessäni kuulostaa toisen korvissa mahdollisimman vakuuttavalta, turhauduin itseeni.

Miksi oli vaikea sanoa ääneen asioita, jotka itselle tuntuvat oikeilta ja hyviltä?

Aloin pohtia kritiikkiä, jota olen ajatusmaailmani takia useimmiten saanut. Se koskee realismia. En kuulemma ajattele asioista realistisesti. Tämä lause sytytti minussa entistä suuremman kipinän arvojeni puolesta. Ja ehkä siksi myös tämä blogi on olemassa. Ajatusten laittaminen mustalla valkoiselle selventää sekä itselleni, että toivottavasti muillekin, että kaikki on tässä ja nyt.

Onko siis oikeastaan mitään realistisempaa, kuin elää juuri käsillä olevaa hetkeä ja tunnetta? Mitä muuta meillä muka on? Kaikki se muu on menneiden muistelua tai tulevaisuuden suunnittelua. Eikä niitä kumpaakaan oikeasti ole.

Menneeseen jää helposti kiinni. Ehkä siellä on jotain, mitä kaipaamme. Ehkä jotain, mitä on vaikea unohtaa. Tulevaisuus taas on helppo maalata nykyistä hetkeä paremmaksi. Siellä odottaa varmasti kaikki se, mistä olemme haaveilleet. Ja millaista elämää on pelkkä odottaminen ja suunnitteleminen? Realistista? Enpä usko.

Aurinko on ihan horisontin reunalla. Se kultaa viereisen sillan kyljen. Alkaa olla viileä. Pysähdymme katsomaan vielä tuota näkyä, joka muistuttaa tulevasta kesästä ja maailman kauneudesta. Asioista, joita pidämme usein itsestään selvinä.

Tässä sitä nyt ollaan. Työnnän kaikki stressaavat asiat pois mielestäni. Niiden aika on myöhemmin. Nyt olen tässä, vietän aikaa rakkaan ystävän kanssa ja rakastun Helsinkiin vielä hieman enemmän.

Olen tässä, vaikka et tunnekaan minua

Istun Café Caruselissa ja kirjoittelen yhtä sun toista projektia. On taas ihan älyttömän harmaata. Vesipisarat valuvat ikkunaa pitkin, yksi toisensa jälkeen. Horisontissa meren ja taivaan välinen väriero on pieni. Viereisellä sohvalla istuu mies, pukeutumisesta päätellen jokin liikemies, pieni mäyräkoira sylissään. Se nukkuu selällään. 

Päätin aamulla ottaa itseäni niskasta kiinni ja käyttää vapaapäivän tehokkaasti kirjoittaen työn alla olevia juttuja. Niinpä pakkasin tietokoneen mukaani ja istuin bussiin.

Tapani mukaan katselin taas bussin ikkunasta näkyvää elämää. Ihmiset Helsingin keskustassa lipuvat toistensa ohi nopeasti, huomaamattomasti ja välinpitämättömästi.

Tutussa seurassa voimme olla vaikka miten iloisia ja eläväisiä. Oletteko kuitenkaan kiinnittäneet huomiota siihen, millaisia meistä tulee, kun istumme bussissa tuntemattoman ihmisen viereen, asioimme pikaisesti kaupan kassalla tai kävelemme itseksemme pitkin kaupungin katuja? Ilmeettömiä, etäisiä ja kylmiä. Emme katso silmiin, hymyile, emmekä ainakaan juttele. Nopeasti on lupa vilkaista, mutta sitten pitää jättää toinen rauhaan. Jos joku tuntematon katsoo meitä ja hymyilee, alamme heti pohtia, onko suupieleemme jäänyt ketsuppia, pitäisikö henkilö tuntea jostain, tai onko tällä jotain taka-ajatuksia.

Onhan se nyt tosi outoa. Kaiken tämän sateen, harmauden ja talouskriisin keskellä joku tuntematon jaksaa vielä hymyillä. 

Ehkä se on juuri sitä, mitä me tarvitsisimme. Ihmisiä, jotka uskaltaisivat katsoa silmiin, hymyillä, ja ehkä sanoa muutakin kuin "en tarvitse kuittia" käydessään kaupassa. Läsnäoloa ja välittämistä. Pieniä osoituksia siitä, että huomaamme ja otamme toisemme huomioon. 

Olen istunut nyt kolme tuntia kirjoittamassa. Koulutyöt etenivät ihan liian vähän, mäyräkoira heräsi uniltaan jo tunti sitten, ja ihmiset ympärilläni ovat vaihtuneet useaan kertaan. Ulkona harmaus on muuttunut tummemmaksi, jotenkin siniseksi. Yhä edelleen sataa. Olen kuitenkin saanut kirjoitettua niitä juttuja, jotka antavat minulle eniten - valitettavasti ei kuitenkaan opintopisteitä.

Pakkaan tavarani ja alan tehdä lähtöä. Suomenlinnasta välkkyy lämmin valo, jostakin majakasta varmaan. Siniharmaa taivas ja ankea maisema tarvitsevat sitä.

Oodi ystäville

Elämääni on siunaantunut ihan mielettömiä ihmisiä. Olen saanut mahdollisuuden tutustua mielenkiintoisiin, erilaisiin ja toisinaan myös haastaviin ihmisiin. Kukaan ei ole tullut sattumalta, eikä kenenkään merkitys ole toista vähäisempi. Kunpa osaisin sanoa, miten paljon teiltä, rakkaat ystävät olenkaan oppinut!

Osan olen tuntenut koko ikäni, osan vasta joitakin kuukausia. Kyseessä on todella kirjava joukko monellakin tapaa. Silti, jokaisen kanssa on ihan äärettömän hyvä olla. He tuntevat minut vahvuuksineni ja heikkouksineni, ja minä heidät.

Ihmiset eivät aina päästä lähelleen helposti. Pelkäämme hylkäämistä, petetyksi tulemista – yksinkertaisesti sitä, ettemme riitäkään. Kun antaa itsestään vain osan, ei rikkoudu kokonaan, jos toisen kanssa hiihdetäänkin eri suuntiin sukset solmussa.

Jokainen ihmissuhde on toki oma tarinansa, mutta oman kokemukseni mukaan parasta on lyödä kaikki kortit pöytään. Kun on itse avoin, on toisenkin helpompi olla. Silloin saa ja antaa eniten. Sitä paitsi, kukaan ei ole ajatustenlukija. Puhuminen on jokaisen suhteen avainasia. On tärkeä puhua hyvistä asioista, on tärkeä puhua huonoista asioista. Oikeiden ihmisten kanssa asioiden esiin ottaminen ei ole riski.

Vaikka kulttuurimme onkin hyvin yksilöpainotteinen, tarvitsemme toisia ihmisiä. Tutustuminen ja lähelle päästäminen vaativat rohkeutta. Voi olla, että syntyy läpi elämän kestävä ihmissuhde. Voi olla, ettei synnykään. Ikinä ei saa tietää, ellei kokeile.

Jos jostain voin olla itsessäni ylpeä, niin siitä, että olen uskaltanut kokeilla.

Koska tänä(kin) vuonna ystävänpäivämuistamiseni jäivät sille kuuluisalle ajatuksen tasolle, enkä halua pitää ystäviäni itsestäänselvinä tai ajatuksenlukijoina, muistan heitä tällä kirjoituksella.

Kiitos. Olette uskomattomia. Niin paljon olen oppinut teidän kanssanne ja teidän kauttanne maailmasta ja itsestäni. Olen onnellinen teistä jokaisesta <3

Kuvissa kourallinen timanttisista ystävistäni. Halauksia teille ja kaikille aina Ullanlinnasta Utrechtiin! Saisinpa teidät kaikki joskus yhteen ja samaan kuvaan!

Yllätyksistä, jotka voivat muuttaa elämämme

Yllätykset ovat sellaisia, että ne jakavat ihmisten mielipiteet usein kahtia. Toiset rakastavat niitä, toiset inhoavat. On ihanaa kun ystävät järjestävät yllätyssynttärit, vaikka edellinen illanvietto venyikin aamuun eräällä puistoalueella. On ihanaa, kun tuntematon pyytää ulos kaupan kassajonossa. On ihanaa, kun jokin, mitä ei koskaan olisi uskonut tapahtuvan, käy sittenkin toteen.

Kuitenkin yhtä lailla tulevat ystävän äkillinen sairastuminen, ero samaisesta kassajonomiehestä, tai kodista luopuminen – yllättäen, varoittamatta, pelottavastikin.

Olen aina liputtanut mahdollisuuksien puolesta. Näen niitä joka puolella. Seuraavasta hetkestä ei koskaan tiedä, joten mitä tahansa voi tapahtua.

Miten on mahdollista, että samaan aikaan elämän paras puoli voi olla myös pahin?

Joskus kaipaisi pieniä merkkejä tulevaisuudesta – mihin kannattaisi panostaa, keneen rakastua ja mihin suuntaan kääntyä. Säästäisimme aikaa, energiaa ja psyykettämme varmasti aika mukavasti. Mikäli näin kuitenkin olisi, mahdollisuudet menettäisivät merkityksensä. Yhtäkkiä kaikki olisi ennalta määrättyä, eikä tällä hetkellä olisi mitään merkitystä.

Jokainen mahdollisuus sisältää riskin. Kukaan ei lupaa onnistumista tai onnellista loppua. Tässä ollaan niinkin inhimillisiä olentoja kuin ihmisiä – me sekä onnistumme että teemme virheitä. Niin se vain menee.

Jokaisen on itse päätettävä, kannattaako mahdollisuuksiin tarttua. Aina on kuitenkin olemassa riski, että epäonnistuu ja satuttaa itsensä. Mutta toisaalta, ikinä ei voi saada mitään, jos ei usko asiaansa ja uskalla yrittää.

On mahdollista, että elämä yllättää ikävällä tavalla. Satuttaa, loukkaa, suututtaa. Se voi yhtäkkiä viedä pois kaiken, jonka kerran luulimme omistavamme. Hetkessä olemme takaisin lähtöpisteessä, johon emme halunneet enää koskaan palata. Mutta on myös mahdollista, että elämä yllättää juuri sillä tavalla, josta olemme aina haaveilleet. Se tuo luoksemme juuri oikeat ihmiset, kauneimmat rakkaudet ja toteuttaa suurimmat unelmamme.

Kysymys kuuluukin: pelkäämmekö epäonnistua vai haluammeko onnistua?

Kotirantafiilistelyä eräältä tammikuun illalta, kun aurinko malttoi viihtyä hetken horisontin reunalla...

Itseni herra

Olen pohtinut pitkästä aikaa taas sellaisia asioita, jotka minua mietityttivät vuosia sitten. Sitä, millaisen ihmisen näen peilistä. Sitä, millaisena muut minut näkevät. Viime syksynä, kun aloitin tämän blogin, löysin itseni hyvin hämmentävästä tilanteesta.  Kuten ensimmäisessä tekstissäni täällä kirjoitin, minulla oli kaikkea, mutta silti omituinen olo. Sen jälkeen olen tutkaillut itseäni ja ajatuksiani entistä tarkemmin – ja huomannutkin tärkeitä asioita. Hitaasti, mutta varmasti.

Median vaikutuksesta ihmisiin puhutaan jatkuvasti. Olen itsekin huolissani esimerkiksi siitä, millaisen kuvan nuoret rakentavat itsestään ja toisistaan median avulla. Ulkoisia asioita, suorittamista, menestymistä ja materiaa korostetaan joka puolella. Onko lasten ja nuorten edes mahdollista kasvaa ilman paineita olla koko ajan enemmän?

Sitten eräänä päivänä katsoin itseäni peilistä ja totesin, että näytin kamalalta. Näin kaiken, mitä en olisi halunnut nähdä. Näin sen, että kuntosalikortti oli unohtunut laukun pohjalle moneksi kuukaudeksi. Yhtäkkiä tunsin olevani taas se 14-vuotias, silmälasipäinen hikari, jolla oli liikaa hammasrautoja suussa. Tunsin samaa epävarmuutta kuin vuosia sitten ollessani tuo tyttö.

Jonkin aikaa itseinhossa vellottuani havahduin siihen, että kaikista eniten minussa oli pielessä ajatukseni. Milloin olin alkanut antaa peilikuvan määrittää itseni tällä tavoin? Tai oikeastaan milloin olin alkanut ajatella itseäni muiden silmin? Jos minun, 21-vuotiaan naisen, on vaikea unohtaa muiden mielipiteitä, miten siihen pystyy teini-ikäinen?

Hyväksynnän hakeminen on luonnollista. Kukapa ei haluaisi tehdä miellyttävää vaikutusta muihin? Omat ulkoiset saavutukset – oli kyse sitten laihtumisesta, tai opiskelu- tai työpaikan saamisesta – ovat liian usein niitä, joita toivomme muiden arvostavan. En halua vähätellä näitä saavutuksia lainkaan, mikäli ne ovat sellaisia, joiden lähtökohta on ollut oma onni. Meidän ei nimittäin pitäisi tehdä mitään sen perusteella, että uskomme muiden arvostavan meitä sitten enemmän.

Niinpä minäkin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Irtisanoin kuntosalijäsenyyteni, sillä en nauttinut siellä käymisestä. Sen sijaan, että olisin ostanut paremmin istuvat farkut, ostin ihanan viherkasvin ikkunalaudalleni – enhän minä niitä takataskuja kuitenkaan näe! Ja vaikka en kirjoitakaan mitään kovin hienoa ja asiallista journalistista tekstiä, kutsun silti itseäni toimittajaopiskelijaksi. Pieni runoilija ja filosofi minussa nauttii juuri näiden asioiden kirjoittamisesta, ja se on kaikkein tärkeintä!

Inspiraatiokappale: Jannika B - Itseni herra

Asiaa sanoista ja sanojista

Mikäli ei ole vielä osunut silmiin, lukaiskaa aluksi TÄSTÄ viimeisin Kouvolan Sanomissa julkaistu kolumnini. 

Tosiaan, aikuisten käytös sosiaalisessa mediassa ei ole aina siitä esimerkillisimmästä päästä. Julmia kommentteja saa lukea niin missien ulkonäöstä kuin tasa-arvoasioitakin. "Nokkelat" ja "hauskat" sanailut toisten kustannuksella ovat in - mikäli on uskominen satojenkin kommenttien ketjuja iltapäivälehdissä ja Facebookissa. 

Asioista on täysin okei olla eri mieltä, ja on mielenkiintoista käydä keskusteluja erilaisista ajatuksista. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun mennään julkisesti puhumaan toisesta ihmisestä, hänen ulkonäöstään tai toiminnastaan, pitää sanat valita hyvin tarkkaan. Ja joissakin tapauksissa jättää kommentit kokoaan julkaisematta.

Ennen yhdenkään kommentin tai mielipiteen julkaisua itseltä olisi ehdontonta kysyä, mitä saan näillä sanoilla aikaiseksi. Saavutanko jotakin hyvää vai en? Toisen satuttaminen verbaalisestikin on turhaa ja lapsellista - ja voi aiheuttaa todella kipeitä haavoja.

Pohdimme viime viikolla koulussa, mitä eroa on seuraavilla sanoilla: kriittisyys, valittaminen, tuomitseminen ja negatiivisuus. Ne voivat sekoittua helposti keskenään. Toinen uskoo antavansa rakentavaa kritiikkiä, kun taas vastaanottaja kokee tämän tuomitsemisena. Päädyimme muutaman opiskelijatoverin kanssa siihen, että ratkaisevaa on, miten ja missä asiansa esittää. On aivan sama onko taskussa maisterin vai merkonomin paperit, hyvät käytöstavat ja asiallinen perustelu pitäisi jokaisen hallita. Lisäksi faktahan on, että ihminen, jonka on hyvä olla itsensä kanssa, ei koe tarvetta loukata muita. 

Kaikkea ei myöskään tarvitse mennä sanomaan koko maailmalle. Joskus eteen voi tulla tilanne, jossa on aivan pakko sanoa sanat, joita toinen ei haluaisi kuulla. Silloin on reilua ja mahdollisesti myös hyvin antoisaa keskustella kahdestaan vaikkapa kahvikupin ääressä - tiedättehän, vanhanaikaisesti ihan kasvotusten.

Talvipäivä Uunisaaressa

Kaunis, kylmä ja luminen sunnuntai Uunisaaressa rakkaan ystävän kanssa. Harmaassa taivaassa oli enemmän sävyjä kuin tiesin olevan olemassa. Merituuli ei antanut armoa. Mutta kaunista, niin jäätävän kaunista...

Järki ja tunteet

Hyvä ystäväni luki viime keväänä Helsingin yliopiston viestinnän pääsykokeisiin Esa Väliverrosen ja Janne Seppäsen kirjoittamaa kirjaa Mediayhteiskunta. Asuimme tuolloin saman katon alla, ja kuva hänestä istumassa sängyllään paperimeren keskellä tuo pieni kirja kädessään on piirtynyt elävästi mieleeni. Eräänä maaliskuun päivänä hänen ollessa kirjastossa lukemassa, sain puhelimeeni kuvan lauseista, jotka oli ympyröity kyseisen pääsykoekirjan sivulta:

”Monilta järjen edustajilta jää kuitenkin huomaamatta, kuinka kiihkeästi he järkeä joskus puolustavat. Samalla he unohtavat, ettei tunteen vastakohta ole järki vaan tunteettomuus.”

Niin yksinkertaista. Niin totta.

Joutuessamme tai päästessämme tilanteeseen, jossa on valittava vähintään kahdesta vaihtoehdosta, jaottelemme usein ratkaisut tunteen ja järjen mukaan. Sydän sanoo yhtä ja pää toista. Kun teemme päätökset sydämellä, olemme tunneihmisiä. Kun teemme päätökset päällä, olemme järki-ihmisiä.

Eiväthän järki ja tunne todellisuudessa sulje pois toisiaan. Mitä oikeammalta päätös tuntuu sydämessä, sitä järkevämpi se tavallaan on. Ja se, että tekee järkeviä päätöksiä, ei tarkoita, ettei ottaisi huomioon myös tunteita. Siksi lokeroiminen joko tunne- tai järki-ihmiseksi on turhaa.

Jossitteleminen on yksi ärsyttävimmistä asioista, joita tiedän. Jos olisin uskaltanut. Jos olisin kehdannut. Jos olisin tiennyt. Jossittelemaan joutuu aina välillä, kuunteli sitten sydäntään tai päätään – aina ei osaa valita oikein. Uskon kuitenkin, että pahempaa on jäädä pohtimaan, olisiko sydän sittenkin tiennyt paremmin. 

Ei ole helppoa myöntää tehneensä idiootteja päätöksiä, ei todellakaan! Tällainen tunne-eläjä kuin minä tietää sen hyvin. Joskus olisin voinut luottaa vain järkeen enkä heittäytyä niin fiiliksen ja hetken vietäväksi. Monet päänsäryt ja murheet olisin välttänyt. Toisaalta moni ihana asia olisi jäänyt kokematta, jos olisin kuunnellut vain järkeä.

Mutta ei ole olemassa tunne- tai järki-ihmisiä. On vain ihmisiä.

Viimeisin iso päätös, minkä tein, oli matkan varaaminen. Taloudellinen tilanne ei nyt suorastaan käskenyt toimimaan niin, mutta kaikki muu käski. Myös rakas äitini, ikuinen pohdiskelija ja mietiskelijä. Puhuimme puhelimessa, ja kysyin hänen mielipidettään reissustani.

– Kyllä mä tiedän, ettei tässä oikeastaan ole mitään järkeä, minä sanoin.

– Miten niin? Sun unelma on matkustaa ja nähdä maailmaa. Mikä voisi olla järkevämpi päätös kuin toteuttaa sitä unelmaa, hän vastasi.

Hyvä kysymys. Eipä oikeastaan mikään.