Minä en unohda sinua koskaan vaikka en muistaisi omaa nimeäni

Lyhyen ajan sisällä musiikkimaailma on saanut hyvästellä kaksi suurta miestä. Media ja ihmiset ympäri maailman ovat nostaneet nuo edesmenneet kasvot ja heidän työnsä esille – kiittäneet, kehuneet, kaivanneet. Ja täysin aiheesta. 

Tämä muisteleminen on saanut minut ajattelemaan, olemmeko näissä asioissa kuitenkin aina hieman myöhässä? Miksi kaikki kauniit sanat ja teot tuntuvat tapahtuvan niin helposti silloin, kun niiden kohde ei ole niitä kuulemassa?

Olipa kyse perheenjäsenestä, ystävästä, seurustelukumppanista, työkaverista tai täysin tuntemattomasta ihmisestä, tunnumme jarruttelevan kehumista ja kiittämistä. Enkä oikein tiedä miksi. Pelkäämmekö sen olevan jotenkin liikaa? Minkä oikeastaan? Miksi?

Onko kyse siitä, että pidämme onnistumisia ja hyvän olon tunnetta itsestäänselvyytenä? Vai kenties siitä, että pidämme tuota toista ihmistä itsestäänselvyytenä? Unohdammeko?

Tuntemattomien ihmisten kohdalla olen kiinnittänyt tähän huomiota erityisesti nyt työskennellessäni asiakaspalvelijana. On uskomatonta, miten helppoa ihmisten on olla katsomatta silmiin ja kiittää. 

Myös se on kummallista, miten lukkoon sitä meneekään, kun tuntematon ihminen tulee kehumaan. Ja miten joutuu itseään tsemppaamaan, että voi bussipysäkillä seistessä mainita viereiselle tytölle, että tällä on muuten tosi kiva takki.

Tuntemattomat ihmiset on helppo sulkea ulkopuolelle, sillä emme tiedä heistä mitään. On kuitenkin hyvä muistuttaa itseään, että jokainen kohtaamamme ihminen elää ihan samalla tavalla omaa tarinaansa iloineen ja suruineen kuin me itsekin. Emme koskaan voi tietää, miten paljon sanamme ja katseemme voivat pelastaa tai satuttaa.

Ja mitä läheisiin ihmisiin tulee – mitä muuta meillä loppujen lopuksi on kuin heidät? Kukaan eikä mikään voi antaa yhtä paljon kuin toiselta ihmiseltä saatu rakkaus ja kunnioitus. Koskaan ei ole liian aikaista sanoa, miten upea tai tärkeä toinen ihminen tai hänen tekonsa on. Tämä hetki on nyt ja tuo toinen ihminen on nyt.

Ehkäpä tämä onkin uuden vuoden lupaukseni. Yritän muistaa ja uskaltaa sanoa aina hyvää niille, jotka sen ansaisevat. Koska hitto vie, teitä sen ansaitsevia kyllä riittää! Lopuksi kannattaa klikata auki alla oleva Pariisin Kevään kappale. On muuten yksi parhaista biiseistä ikinä ja osuu tähän aiheeseen melkoisen hyvin...

Pariisin Kevät: Meteoriitti

Kun pimeys peittää maan

Harvoin koen sekä pään että sydämen lyövän tyhjää.

Viime perjantaina kävi juuri niin. Kuolema ja terrorismi näyttäytyivät yhtäkkiä pelottavan suurina, pelottavan lähellä. Pariisissa.

Kun olin saanut voimattomuuden, vihan ja surun tunteet jokseenkin järjestykseen, aloin tarkastella elämää. Ajattelin askeliani Helsingin kaduilla, joilla en pelkää. Ajattelin ohikulkevia ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Ajattelin kotia – omaani, ystävieni, perheeni. Niitä kaikkia, jonne voin aina mennä, ja joissa joku on minua vastassa. 

Pysähdyin. En varmasti ole viimeaikaisten tapahtumien jälkeen ainut, joka niin teki. Pysähdyin, koska huomasin kävelleeni katse maassa. Tehokkaasti ja tietäen, mihin olen menossa, mutta nähden vain harmaan, marraskuisen sateen kasteleman asvaltin.

Vuosia sitten eräs golfvalmentaja antoi meille valmennettavilleen kotitehtäväksi kiinnittää huomiota siihen, että koulumatkoilla ei tuijoteta maahan. Meidän piti kävellä hyvässä ryhdissä ja katsella ympärillemme. Tästä kotitehtävästä on aikaa lähes kymmenen vuotta, mutta muistan sen paremmin kuin minkään muun.

Miksi?

Varmasti osittain siksi, että ryhtiin on syytä kiinnittää huomiota. Erityisesti kuitenkin siksi, että keskittymällä tällaiseen kävelytapaan, näen paljon, koen paljon, ja muistan arvostaa kaikkea, jonka keskellä saan elää. Se on tässä juuri nyt, ei ikuisesti. Haluan muistaa tämän aina, en vain silloin, kun jokin kamala tapahtuma herättää minut.

On tärkeää nostaa katse maasta. Nähdä masentavassa ja surullisessa harmaudessa sekä sen hetkellisyys että eri sävyt. 

Ja ennen kaikkea on tärkeää arvostaa värejä, joita ympärillämme on myös pimeydessä.

Hyvä voittaa pahan

Meillä on pakolaiskriisi. Meillä on valtion velka. Niin paljon huolta ja erimielisyyksiä.  Mutta MTV:n päätoimittajaa lainatakseni: Ihmisyys, se meillä on kriisissä. 

Netin ihmeellinen maailma on täynnä toinen toistaan asiattomampia kirjoituksia ja videoita – radikaalein esimerkki on varmasti vähän aikaa sitten Facebookissa levinnyt video suomalaisesta perheestä, jossa aikuinen opettaa taaperoikäistä lasta lyömään pakolaista esittävää lelua.

Jos halutaan koko ajan löytää syyllisiä ja epäonnistujia, voivat nämä ”keskustelijat” ja ”sananvapauden käyttäjät” katsoa peiliin. Vihapuhe ei edistä mitään hyvää. Ei yksinkertaisesti mitään. Se ei ole ratkaisu. Se on oman pahan olon ääneen huutamista ja muiden lyttäämistä, jotta tuntisi itsensä edes jotenkin onnistuneeksi.

Se on yksinkertaisesti väärin.

Ihmiset provosoivat ja provosoituvat. Missä ovat asiallinen keskustelu, perustellut mielipiteet, kehut ja rakentava kritiikki? Tärkeintä ei ilmeisesti ole asioiden ratkaiseminen vaan muiden epäonnistuminen ja virheiden nostaminen esiin. Tämä kertoo siitä, että suomalaiset tietävät yhteiskunnassamme vallitsevasta sananvapaudesta, mutta läheskään kaikki eivät ymmärrä, mitä se tarkoittaa.

Kulttuurissamme osataan kritisoida ja olla negatiivisia. Huonoa, ilkeää ja julmaa energiaa on liikkeellä niin paljon, että sitä on vaikea ymmärtää. Miksi toisia halutaan satuttaa? Ja miksi se on monelle niin helppoa?

Lapsi tarvitsee kehuja ja kannustusta – ja niin tarvitsee aikuinenkin. Onnistumista pidetään nykyään niin itsestään selvänä asiana, ettei siitä osata antaa kiitosta. 

Aina kehujen ja kiitoksen ei kuitenkaan tarvitse ja pidä kummuta onnistumisista. ”Ihanaa, että olet siinä. Kiitos, että olet juuri sinä.” Pieniä lauseita, joilla saa aikaiseksi niin paljon. Niin paljon parempia, vahvempia ja onnellisempia ihmisiä.

Tiedän, että on ihmisiä, jotka haluaisivat hiljentää sosiaalisen median kaikesta negatiivisesta puheesta. Emme voi estää jokaista pahaa oloaan netissä purkavaa ihmistä julkaisemasta loukkaavia kirjoituksia. Voimme kuitenkin omalla toiminnallamme tuoda esiin hyvää. Jakaa ja kirjoittaa tekstejä, jotka levittävät positiivista energiaa. Keskustella ja kritisoida rakentavasti. Huutaa tarpeeksi lujaa kehuja ja kiitoksia. Vihapuhe hukkuu niiden alle, koska kehuja ja kiitoksia ihmiset oikeasti haluavat kuulla.

Lue myös:

MTV:n päätoimittajan kolumni

Hidasta elämää -sivuston päätoimittajan pääkirjoitus

Kirje sinulle, ihminen

Sinä onnistut ja epäonnistut. Koulussa, töissä, ihmissuhteissa. Oikeastaan kaikkialla. Valitset oikeat reitit ja kauneimmat sanat. Saat kaiken, mistä olet ikinä haaveillut. Kuitenkin huomaat liian monta kertaa olevasi umpikujassa ja sanaton. Se, mitä luulit hetken omistavasi, viedään pois ennen kuin huomaatkaan.

Sinä riitelet ja sovit. Toivottavasti sovit. Nukkumaan ei saisi koskaan mennä vihaisena. Riitelet, koska tiedät olevasi oikeassa ja riitelet, koska luulet olevasi oikeassa. Mutta aina sinä opit. Yhtä jos toista.

Sinä uskallat ja pelkäät. Vaikka et pelkoja helposti myöntäisikään. Tiedät, että olet tarpeeksi rohkea. Sisimmässäsi kyllä tiedät sen. Ja juuri sen takia pystyt mihin vain. Joskus pelko kuitenkin ottaa liian suuren vallan. Silloin on helpompi antaa olla. Ainakin toistaiseksi.

Sinä loukkaannut ja loukkaat. Vaikka et niin haluaisikaan. Olet sekä vahva että heikko, et vain jompi kumpi.

Vaadit koko ajan enemmän itseltäsi ja toisilta. Muiden virheitä on helppo tarkastella. Omasi pyrit piilottamaan mahdollisimman hyvin. Jatkuva onnistumisen yrittäminen on uuvuttavaa. Haluaisit osata ja tietää kaiken, koska luulet, että se on avain onneen.

Ei ole. Et voi tietää kaikkea. Et osata kaikkea. Ja se on okei.

Ehkä olisi aika lopettaa vaatiminen ja vain olla? Katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Kulkea eri reittiä kuin normaalisti ja yllättyä kaikesta vastaantulevasta. Olla tässä hetkessä miettimättä muuta.

Olennaista on se, että kaikesta huolimatta välität sekä itsestäsi että muista ympärilläsi. Loppujen lopuksi, sinäkin olet vain ihminen. Ihan kuten minäkin. Täydellinen juuri siksi, että olet epätäydellinen.

Matkalippu Mikä-Mikä-Maahan

Sanotaan, että vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä. Joskus kuitenkin tuntuu, että vastuu puristaa vapauden sormia niin lujaa, että niistä katoaa tunto.

Peter Pan oli poika, joka ei koskaan halunnut kasvaa aikuiseksi. Hän asusteli Mikä-Mikä-Maassa kadonneiden poikien kanssa, lenteli ihmisten ikkunalaudoille ja vei heitä seikkailuihin.

Sinällään Peter Pan -syndrooma on ihan osuva käsite kuvaamaan ilmiötä, jossa aikuinen ei halua käyttäytyä kuten aikuinen. Sitoutua, pysähtyä, ottaa vastuuta.

Käsitteellä on negatiivinen leima. Tuollainen aikuinenhan on lapsellinen.

En näe asiaa kuitenkaan näin mustavalkoisena. Aikuisenkin pitää seikkailla ja tuntea olevansa vapaa.

Miksikö?

Siksi, että hän voi.

Elämä pyörii helposti velvoitteiden — pääasiassa työ- ja raha-asioiden — ympärillä. Ilman työtä ei ole rahaa ja ilman rahaa selviäminen on kaikkea muuta kuin helppoa.

Vastuu ja velvollisuus eivät saisi kuitenkaan tukahduttaa vapauttamme. Vapautta omaan itseen, intohimoihin ja päätöksiin. Vapaus ei ole vain sitä, että voi tulla ja mennä minne tahansa ja milloin tahansa. Se on aikaa ja tilaa tärkeille asioille. Se on itsensä kuuntelemista.

Vapaus on yksilöllinen asia. Sen pitää tuntua itsestä hyvältä.

Aikuinen ymmärtää, että hänellä on velvollisuuksia. Hän on osa yhteisöä ja yhteiskuntaa. Aikuinen ymmärtää, että hän on vastuussa siitä, että velvollisuudet tulee hoidettua. Aikuisen on kuitenkin tärkeä muistaa myös se, että hän on vapaa elämään haluamaansa elämää. 

Vapaudelle ei ole normeja. Vapaus on meidän näköistämme.

Annetaan Peter Panin asua meissä. Tai ainakin vierailla ikkunalaudallamme tasaisin väliajoin. Aina on hyvä aika pienelle seikkailulle.

Kosketa minua

Nostan pienen pojan, ehkä kolme vuotiaan, syliini, ja lähdemme kohti tavaratalon infopistettä. Hän kietoo kätensä kaulalleni ja katsoo minua ihmeissään. Olen kysynyt kaikilla osaamillani kielillä pojan nimeä, mutta hän ei vastaa. Katsoo vain suoraan silmiini. Hänet oli löydetty yksin harhailemasta takkiosastolta.

Lasken pojan istumaan infon tiskille, mutta heti otteeni irrotessa, hän kurottaa kätensä minua kohti. Nostan hänet takaisin syliini. Kysyn vielä englanniksi hänen nimeään. Saan vastaukseksi edelleen vain hämmentyneen katseen.

– Jacob, hän viimein kuiskaa.

Teemme kuulutuksen, ja istun poika sylissäni odottamaan vanhempia. Pian huolestunut isä noutaa poikansa, ja kaikki on taas hyvin.

Palaan töihin. Ajatukseni ovat kuitenkin muualla. Tuo pieni ihminen jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Pohdin, kuinka tärkeää kohtaamisessamme oli kosketus. Se, että poika oli sylissäni, ja minä pidin häntä lähelläni. Koska meillä ei ollut sanoja, läheisyys ja kosketus olivat merkkejä siitä, että kaikki oli hyvin.

Ihminen tarvitsee kosketusta ihan syntymästään lähtien. Esimerkiksi keskoslapsia hoidetaan kenguruhoidolla, jossa lapsi lepää äidin tai isän ihoa vasten tuntien sydämen sykkeen ja ihon lämmön. Hoitomenetelmällä on positiivisia vaikutuksia sekä kasvun, kehityksen, vuorovaikutuksen että turvallisuudentunteen kehittymisen kannalta.

Kosketus on tärkeää kuitenkin kaiken ikäisille. Sillä on vaikutusta sekä psyykkiseen että fyysiseen hyvinvointiin. Kiintymyshormoniksikin kutsutun oksitosiinin määrä voi vaikuttaa joko nostavasti tai laskevasti stressihormoni kortisolin määrään kehossamme.

Mielestäni ihmiset tarvitsevat lisää hyvää koskettamista – sekä henkistä että fyysistä. Läsnäoloa. Lapsen ei tarvitse selvitä yksin, eikä tarvitse aikuisenkaan. Jokaisella on toki oikeus omaan tilaan, ja sitä tulee muiden kunnioittaa. On kuitenkin hyvä muistaa, että ihmisten päästäminen lähelle ei ole pois vapaudestamme. Mitä vahvemmin tunnemme, että joku on tukenamme, sitä kauemmas uskallamme myös yksin.

Kosketuksen merkitys on äärettömän suuri. Oli kyse sitten lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta, ystävyyssuhteesta tai parisuhteesta, haluamme tulla huomatuksi, rakastetuksi ja tuntea olomme turvalliseksi. Ja kosketus on sanaton tapa kertoa toiselle, että olen tässä.

Pitkä matka on aina parempi kuin lyhyt

Vietimme eilen laatuaikaa erään ystäväni kanssa kotonani. Teimme ihanaa ruokaa ja vedimme luonnollisesti myös ne kuuluisat jälkiruokaöverit. Siinä sitten enemmän kuin kylläisinä keskustelimme taas kaikesta mahdollisesta. Ulkona oli pimeää, ja yksiössäni tuoksui chili ja inkivääri.

Yksi tärkeimmistä keskustelemistamme aiheista käsitteli saavuttamista ja eteenpäin pääsemistä. Se on ollut oikeastaan todella monen viime aikoina käymäni keskustelun keskeinen aihe. Miksi asiat eivät etene? Miksi en osaa tehdä päätöstä siitä, kumpaan suuntaan kääntyä? Mitä jos en tälläkään kertaa saa otettua seuraavaa askelta?

En edes tiedä, mistä kumpua tarve saavuttaa kaikki mahdollisimman nopeasti. Usein kuulen sekä omasta että muiden suusta, että en halua tuhlata aikaa väärässä opiskelu- tai työpaikassa, tai epävarmassa ihmissuhteessa. Jos en nyt onnistu, jään vain paikalleni, enkä pääse elämässä eteenpäin.

Eilen illalla kuulin kuitenkin ystävältäni ajatuksen, jota en ollut koskaan aikaisemmin kuullut: 

– Oli kyse mistä tahansa, pitkä matka on aina parempi kuin lyhyt.

Mitä enemmän pohdiskelin lausetta, sitä fiksummalta se kuulosti. Lyhyellä matkalla, puhumattakaan oikotiestä, ei voi koskaan nähdä, kuulla ja kokea yhtä paljon kuin pitkällä matkalla.

Ympärillämme puhutaan suhteellisen paljon siitä, kuinka hienoa on valmistua nuorena, ostaa asunto mahdollisimman pian valmistumisen jälkeen, mennä naimisiin lukioaikaisen rakkauden kanssa ja saada ensimmäinen lapsi alle kolmekymppisenä. Ovathan nuo hienoja saavutuksia. Ne eivät kuitenkaan ole arvoja tai normeja, joihin meidän kaikkien pitäisi mukautua.

Tiedostan olevani melko malttamaton luonne. Haluaisin nähdä aina seuraavan kulman taakse, ihan vain varmuuden vuoksi. Mahdollinen umpikuja tai se pidempi tie on pelottanut. Se on ollut täysin turhaa. Elämässä ei ole sellaisia reittejä, jotka eivät johda mihinkään. Ja mitä tuohon pidempään tiehen tulee, se vahvistaa, kasvattaa ja luo uusia mahdollisuuksia.

Asioille pitää antaa aikaa. Ja ihmisille. Elämä ei toimi liukuhihnamenetelmällä – ihan vain meidän suureksi onneksemme!