Olen tässä, vaikka et tunnekaan minua

Istun Café Caruselissa ja kirjoittelen yhtä sun toista projektia. On taas ihan älyttömän harmaata. Vesipisarat valuvat ikkunaa pitkin, yksi toisensa jälkeen. Horisontissa meren ja taivaan välinen väriero on pieni. Viereisellä sohvalla istuu mies, pukeutumisesta päätellen jokin liikemies, pieni mäyräkoira sylissään. Se nukkuu selällään. 

Päätin aamulla ottaa itseäni niskasta kiinni ja käyttää vapaapäivän tehokkaasti kirjoittaen työn alla olevia juttuja. Niinpä pakkasin tietokoneen mukaani ja istuin bussiin.

Tapani mukaan katselin taas bussin ikkunasta näkyvää elämää. Ihmiset Helsingin keskustassa lipuvat toistensa ohi nopeasti, huomaamattomasti ja välinpitämättömästi.

Tutussa seurassa voimme olla vaikka miten iloisia ja eläväisiä. Oletteko kuitenkaan kiinnittäneet huomiota siihen, millaisia meistä tulee, kun istumme bussissa tuntemattoman ihmisen viereen, asioimme pikaisesti kaupan kassalla tai kävelemme itseksemme pitkin kaupungin katuja? Ilmeettömiä, etäisiä ja kylmiä. Emme katso silmiin, hymyile, emmekä ainakaan juttele. Nopeasti on lupa vilkaista, mutta sitten pitää jättää toinen rauhaan. Jos joku tuntematon katsoo meitä ja hymyilee, alamme heti pohtia, onko suupieleemme jäänyt ketsuppia, pitäisikö henkilö tuntea jostain, tai onko tällä jotain taka-ajatuksia.

Onhan se nyt tosi outoa. Kaiken tämän sateen, harmauden ja talouskriisin keskellä joku tuntematon jaksaa vielä hymyillä. 

Ehkä se on juuri sitä, mitä me tarvitsisimme. Ihmisiä, jotka uskaltaisivat katsoa silmiin, hymyillä, ja ehkä sanoa muutakin kuin "en tarvitse kuittia" käydessään kaupassa. Läsnäoloa ja välittämistä. Pieniä osoituksia siitä, että huomaamme ja otamme toisemme huomioon. 

Olen istunut nyt kolme tuntia kirjoittamassa. Koulutyöt etenivät ihan liian vähän, mäyräkoira heräsi uniltaan jo tunti sitten, ja ihmiset ympärilläni ovat vaihtuneet useaan kertaan. Ulkona harmaus on muuttunut tummemmaksi, jotenkin siniseksi. Yhä edelleen sataa. Olen kuitenkin saanut kirjoitettua niitä juttuja, jotka antavat minulle eniten - valitettavasti ei kuitenkaan opintopisteitä.

Pakkaan tavarani ja alan tehdä lähtöä. Suomenlinnasta välkkyy lämmin valo, jostakin majakasta varmaan. Siniharmaa taivas ja ankea maisema tarvitsevat sitä.

Oodi ystäville

Elämääni on siunaantunut ihan mielettömiä ihmisiä. Olen saanut mahdollisuuden tutustua mielenkiintoisiin, erilaisiin ja toisinaan myös haastaviin ihmisiin. Kukaan ei ole tullut sattumalta, eikä kenenkään merkitys ole toista vähäisempi. Kunpa osaisin sanoa, miten paljon teiltä, rakkaat ystävät olenkaan oppinut!

Osan olen tuntenut koko ikäni, osan vasta joitakin kuukausia. Kyseessä on todella kirjava joukko monellakin tapaa. Silti, jokaisen kanssa on ihan äärettömän hyvä olla. He tuntevat minut vahvuuksineni ja heikkouksineni, ja minä heidät.

Ihmiset eivät aina päästä lähelleen helposti. Pelkäämme hylkäämistä, petetyksi tulemista – yksinkertaisesti sitä, ettemme riitäkään. Kun antaa itsestään vain osan, ei rikkoudu kokonaan, jos toisen kanssa hiihdetäänkin eri suuntiin sukset solmussa.

Jokainen ihmissuhde on toki oma tarinansa, mutta oman kokemukseni mukaan parasta on lyödä kaikki kortit pöytään. Kun on itse avoin, on toisenkin helpompi olla. Silloin saa ja antaa eniten. Sitä paitsi, kukaan ei ole ajatustenlukija. Puhuminen on jokaisen suhteen avainasia. On tärkeä puhua hyvistä asioista, on tärkeä puhua huonoista asioista. Oikeiden ihmisten kanssa asioiden esiin ottaminen ei ole riski.

Vaikka kulttuurimme onkin hyvin yksilöpainotteinen, tarvitsemme toisia ihmisiä. Tutustuminen ja lähelle päästäminen vaativat rohkeutta. Voi olla, että syntyy läpi elämän kestävä ihmissuhde. Voi olla, ettei synnykään. Ikinä ei saa tietää, ellei kokeile.

Jos jostain voin olla itsessäni ylpeä, niin siitä, että olen uskaltanut kokeilla.

Koska tänä(kin) vuonna ystävänpäivämuistamiseni jäivät sille kuuluisalle ajatuksen tasolle, enkä halua pitää ystäviäni itsestäänselvinä tai ajatuksenlukijoina, muistan heitä tällä kirjoituksella.

Kiitos. Olette uskomattomia. Niin paljon olen oppinut teidän kanssanne ja teidän kauttanne maailmasta ja itsestäni. Olen onnellinen teistä jokaisesta <3

Kuvissa kourallinen timanttisista ystävistäni. Halauksia teille ja kaikille aina Ullanlinnasta Utrechtiin! Saisinpa teidät kaikki joskus yhteen ja samaan kuvaan!

Yllätyksistä, jotka voivat muuttaa elämämme

Yllätykset ovat sellaisia, että ne jakavat ihmisten mielipiteet usein kahtia. Toiset rakastavat niitä, toiset inhoavat. On ihanaa kun ystävät järjestävät yllätyssynttärit, vaikka edellinen illanvietto venyikin aamuun eräällä puistoalueella. On ihanaa, kun tuntematon pyytää ulos kaupan kassajonossa. On ihanaa, kun jokin, mitä ei koskaan olisi uskonut tapahtuvan, käy sittenkin toteen.

Kuitenkin yhtä lailla tulevat ystävän äkillinen sairastuminen, ero samaisesta kassajonomiehestä, tai kodista luopuminen – yllättäen, varoittamatta, pelottavastikin.

Olen aina liputtanut mahdollisuuksien puolesta. Näen niitä joka puolella. Seuraavasta hetkestä ei koskaan tiedä, joten mitä tahansa voi tapahtua.

Miten on mahdollista, että samaan aikaan elämän paras puoli voi olla myös pahin?

Joskus kaipaisi pieniä merkkejä tulevaisuudesta – mihin kannattaisi panostaa, keneen rakastua ja mihin suuntaan kääntyä. Säästäisimme aikaa, energiaa ja psyykettämme varmasti aika mukavasti. Mikäli näin kuitenkin olisi, mahdollisuudet menettäisivät merkityksensä. Yhtäkkiä kaikki olisi ennalta määrättyä, eikä tällä hetkellä olisi mitään merkitystä.

Jokainen mahdollisuus sisältää riskin. Kukaan ei lupaa onnistumista tai onnellista loppua. Tässä ollaan niinkin inhimillisiä olentoja kuin ihmisiä – me sekä onnistumme että teemme virheitä. Niin se vain menee.

Jokaisen on itse päätettävä, kannattaako mahdollisuuksiin tarttua. Aina on kuitenkin olemassa riski, että epäonnistuu ja satuttaa itsensä. Mutta toisaalta, ikinä ei voi saada mitään, jos ei usko asiaansa ja uskalla yrittää.

On mahdollista, että elämä yllättää ikävällä tavalla. Satuttaa, loukkaa, suututtaa. Se voi yhtäkkiä viedä pois kaiken, jonka kerran luulimme omistavamme. Hetkessä olemme takaisin lähtöpisteessä, johon emme halunneet enää koskaan palata. Mutta on myös mahdollista, että elämä yllättää juuri sillä tavalla, josta olemme aina haaveilleet. Se tuo luoksemme juuri oikeat ihmiset, kauneimmat rakkaudet ja toteuttaa suurimmat unelmamme.

Kysymys kuuluukin: pelkäämmekö epäonnistua vai haluammeko onnistua?

Kotirantafiilistelyä eräältä tammikuun illalta, kun aurinko malttoi viihtyä hetken horisontin reunalla...

Itseni herra

Olen pohtinut pitkästä aikaa taas sellaisia asioita, jotka minua mietityttivät vuosia sitten. Sitä, millaisen ihmisen näen peilistä. Sitä, millaisena muut minut näkevät. Viime syksynä, kun aloitin tämän blogin, löysin itseni hyvin hämmentävästä tilanteesta.  Kuten ensimmäisessä tekstissäni täällä kirjoitin, minulla oli kaikkea, mutta silti omituinen olo. Sen jälkeen olen tutkaillut itseäni ja ajatuksiani entistä tarkemmin – ja huomannutkin tärkeitä asioita. Hitaasti, mutta varmasti.

Median vaikutuksesta ihmisiin puhutaan jatkuvasti. Olen itsekin huolissani esimerkiksi siitä, millaisen kuvan nuoret rakentavat itsestään ja toisistaan median avulla. Ulkoisia asioita, suorittamista, menestymistä ja materiaa korostetaan joka puolella. Onko lasten ja nuorten edes mahdollista kasvaa ilman paineita olla koko ajan enemmän?

Sitten eräänä päivänä katsoin itseäni peilistä ja totesin, että näytin kamalalta. Näin kaiken, mitä en olisi halunnut nähdä. Näin sen, että kuntosalikortti oli unohtunut laukun pohjalle moneksi kuukaudeksi. Yhtäkkiä tunsin olevani taas se 14-vuotias, silmälasipäinen hikari, jolla oli liikaa hammasrautoja suussa. Tunsin samaa epävarmuutta kuin vuosia sitten ollessani tuo tyttö.

Jonkin aikaa itseinhossa vellottuani havahduin siihen, että kaikista eniten minussa oli pielessä ajatukseni. Milloin olin alkanut antaa peilikuvan määrittää itseni tällä tavoin? Tai oikeastaan milloin olin alkanut ajatella itseäni muiden silmin? Jos minun, 21-vuotiaan naisen, on vaikea unohtaa muiden mielipiteitä, miten siihen pystyy teini-ikäinen?

Hyväksynnän hakeminen on luonnollista. Kukapa ei haluaisi tehdä miellyttävää vaikutusta muihin? Omat ulkoiset saavutukset – oli kyse sitten laihtumisesta, tai opiskelu- tai työpaikan saamisesta – ovat liian usein niitä, joita toivomme muiden arvostavan. En halua vähätellä näitä saavutuksia lainkaan, mikäli ne ovat sellaisia, joiden lähtökohta on ollut oma onni. Meidän ei nimittäin pitäisi tehdä mitään sen perusteella, että uskomme muiden arvostavan meitä sitten enemmän.

Niinpä minäkin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Irtisanoin kuntosalijäsenyyteni, sillä en nauttinut siellä käymisestä. Sen sijaan, että olisin ostanut paremmin istuvat farkut, ostin ihanan viherkasvin ikkunalaudalleni – enhän minä niitä takataskuja kuitenkaan näe! Ja vaikka en kirjoitakaan mitään kovin hienoa ja asiallista journalistista tekstiä, kutsun silti itseäni toimittajaopiskelijaksi. Pieni runoilija ja filosofi minussa nauttii juuri näiden asioiden kirjoittamisesta, ja se on kaikkein tärkeintä!

Inspiraatiokappale: Jannika B - Itseni herra

Asiaa sanoista ja sanojista

Mikäli ei ole vielä osunut silmiin, lukaiskaa aluksi TÄSTÄ viimeisin Kouvolan Sanomissa julkaistu kolumnini. 

Tosiaan, aikuisten käytös sosiaalisessa mediassa ei ole aina siitä esimerkillisimmästä päästä. Julmia kommentteja saa lukea niin missien ulkonäöstä kuin tasa-arvoasioitakin. "Nokkelat" ja "hauskat" sanailut toisten kustannuksella ovat in - mikäli on uskominen satojenkin kommenttien ketjuja iltapäivälehdissä ja Facebookissa. 

Asioista on täysin okei olla eri mieltä, ja on mielenkiintoista käydä keskusteluja erilaisista ajatuksista. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun mennään julkisesti puhumaan toisesta ihmisestä, hänen ulkonäöstään tai toiminnastaan, pitää sanat valita hyvin tarkkaan. Ja joissakin tapauksissa jättää kommentit kokoaan julkaisematta.

Ennen yhdenkään kommentin tai mielipiteen julkaisua itseltä olisi ehdontonta kysyä, mitä saan näillä sanoilla aikaiseksi. Saavutanko jotakin hyvää vai en? Toisen satuttaminen verbaalisestikin on turhaa ja lapsellista - ja voi aiheuttaa todella kipeitä haavoja.

Pohdimme viime viikolla koulussa, mitä eroa on seuraavilla sanoilla: kriittisyys, valittaminen, tuomitseminen ja negatiivisuus. Ne voivat sekoittua helposti keskenään. Toinen uskoo antavansa rakentavaa kritiikkiä, kun taas vastaanottaja kokee tämän tuomitsemisena. Päädyimme muutaman opiskelijatoverin kanssa siihen, että ratkaisevaa on, miten ja missä asiansa esittää. On aivan sama onko taskussa maisterin vai merkonomin paperit, hyvät käytöstavat ja asiallinen perustelu pitäisi jokaisen hallita. Lisäksi faktahan on, että ihminen, jonka on hyvä olla itsensä kanssa, ei koe tarvetta loukata muita. 

Kaikkea ei myöskään tarvitse mennä sanomaan koko maailmalle. Joskus eteen voi tulla tilanne, jossa on aivan pakko sanoa sanat, joita toinen ei haluaisi kuulla. Silloin on reilua ja mahdollisesti myös hyvin antoisaa keskustella kahdestaan vaikkapa kahvikupin ääressä - tiedättehän, vanhanaikaisesti ihan kasvotusten.

Talvipäivä Uunisaaressa

Kaunis, kylmä ja luminen sunnuntai Uunisaaressa rakkaan ystävän kanssa. Harmaassa taivaassa oli enemmän sävyjä kuin tiesin olevan olemassa. Merituuli ei antanut armoa. Mutta kaunista, niin jäätävän kaunista...

Järki ja tunteet

Hyvä ystäväni luki viime keväänä Helsingin yliopiston viestinnän pääsykokeisiin Esa Väliverrosen ja Janne Seppäsen kirjoittamaa kirjaa Mediayhteiskunta. Asuimme tuolloin saman katon alla, ja kuva hänestä istumassa sängyllään paperimeren keskellä tuo pieni kirja kädessään on piirtynyt elävästi mieleeni. Eräänä maaliskuun päivänä hänen ollessa kirjastossa lukemassa, sain puhelimeeni kuvan lauseista, jotka oli ympyröity kyseisen pääsykoekirjan sivulta:

”Monilta järjen edustajilta jää kuitenkin huomaamatta, kuinka kiihkeästi he järkeä joskus puolustavat. Samalla he unohtavat, ettei tunteen vastakohta ole järki vaan tunteettomuus.”

Niin yksinkertaista. Niin totta.

Joutuessamme tai päästessämme tilanteeseen, jossa on valittava vähintään kahdesta vaihtoehdosta, jaottelemme usein ratkaisut tunteen ja järjen mukaan. Sydän sanoo yhtä ja pää toista. Kun teemme päätökset sydämellä, olemme tunneihmisiä. Kun teemme päätökset päällä, olemme järki-ihmisiä.

Eiväthän järki ja tunne todellisuudessa sulje pois toisiaan. Mitä oikeammalta päätös tuntuu sydämessä, sitä järkevämpi se tavallaan on. Ja se, että tekee järkeviä päätöksiä, ei tarkoita, ettei ottaisi huomioon myös tunteita. Siksi lokeroiminen joko tunne- tai järki-ihmiseksi on turhaa.

Jossitteleminen on yksi ärsyttävimmistä asioista, joita tiedän. Jos olisin uskaltanut. Jos olisin kehdannut. Jos olisin tiennyt. Jossittelemaan joutuu aina välillä, kuunteli sitten sydäntään tai päätään – aina ei osaa valita oikein. Uskon kuitenkin, että pahempaa on jäädä pohtimaan, olisiko sydän sittenkin tiennyt paremmin. 

Ei ole helppoa myöntää tehneensä idiootteja päätöksiä, ei todellakaan! Tällainen tunne-eläjä kuin minä tietää sen hyvin. Joskus olisin voinut luottaa vain järkeen enkä heittäytyä niin fiiliksen ja hetken vietäväksi. Monet päänsäryt ja murheet olisin välttänyt. Toisaalta moni ihana asia olisi jäänyt kokematta, jos olisin kuunnellut vain järkeä.

Mutta ei ole olemassa tunne- tai järki-ihmisiä. On vain ihmisiä.

Viimeisin iso päätös, minkä tein, oli matkan varaaminen. Taloudellinen tilanne ei nyt suorastaan käskenyt toimimaan niin, mutta kaikki muu käski. Myös rakas äitini, ikuinen pohdiskelija ja mietiskelijä. Puhuimme puhelimessa, ja kysyin hänen mielipidettään reissustani.

– Kyllä mä tiedän, ettei tässä oikeastaan ole mitään järkeä, minä sanoin.

– Miten niin? Sun unelma on matkustaa ja nähdä maailmaa. Mikä voisi olla järkevämpi päätös kuin toteuttaa sitä unelmaa, hän vastasi.

Hyvä kysymys. Eipä oikeastaan mikään.