Ajatuksia vihasta ja rakkaudesta

En millään haluaisi uskoa, että tähän maailmaan mahtuu näin paljon vihaa, kuin viime aikaiset tapahtumat osoittavat. Erityisen huolestuttavaa on se, miten moni vastaa vihaan vihalla.

En tiedä, millaisessa maailmassa sellaiset ihmiset haluavat elää ja millaisen maailman jättää lapsille ja nuorille. Vihaa lietsovilla kommenteilla opetetaan vihaamaan. Millainen ihminen voi esimerkiksi toisen surussa ja pelossa toivoa jonkun täysin viattoman ihmisen kuolemaa?

On vaikea myöntää, että tämä maailma pelottaa minua. Sen ihmiset. Pelkään, että kadotan luottoni ja uskoni hyvään. Pelkään, että lapset, jotka ovat tulevaisuus, kovettavat kuorensa, oppivat vieroksumaan erilaisuutta ja käyttämään väkivaltaa ratkaisukeinona. En haluaisi pelätä, sillä se on viimeinen asia, jota tässä tilanteessa pitäisi tehdä.

Media täyttyy nykyään pääosin negatiivisista asioista. Se laittaa minut miettimään, haluanko olla mukana tekemässä sellaista mediaa? Onko vika loppujen lopuksi maailmassa, politiikassa, uskonnoissa, mediassa, vai kenties ihan vain ihmisissä?

Onko ihmisten – niiden, jotka istuvat (tai ovat istuneet) eduskunnassamme, asuvat naapurissamme, tai ovat ehkä vielä lapsia – niin paha olla, että se purkautuu julkisena vihana, kiusaamisena ja väkivaltana sekä mediassa että koulujen pihoilla?

Uskon, että suurin osa meistä haluaa saada nämä kauheudet niin kotimaassamme kuin maailmallakin loppumaan. Haluamme tuntea olevamme turvassa missä tahansa olemme. Se ei kuitenkaan tule onnistumaan, jos annamme vallan vihalle, pelolle ja väkivallalle. 

Ei minulla ole ratkaisua tähän vallitsevaan tilanteeseen. Kunpa olisikin! Mutta faktahan on se, että mikäli maailmassa elettäisiin rakkauden ehdoilla, ei meillä olisi näitä kamaluuksia. Emme pelkäisi räjähdyksiä, emmekä lukisi kiusattujen lasten ja nuorten itsemurhista ja masennuksista. Sellainen maailma on ehkä utopia, mutta mitä useampi meistä elää rakkauden ehdoilla, sitä lähemmäs pääsemme tuota utopiaa. 

En pysty pysäyttämään terroristeja, enkä muuttamaan kaikkien ihmisten ajatus- ja arvomaailmaa. Mutta voin auttaa, lohduttaa ja olla läsnä ympärilläni oleville ihmisille. Pitää kiinni uskostani hyvään. Hiljentää vihaa lietsovat puheet jättämällä ne omaan arvoonsa ja sen sijaan puhua ja kirjoittaa rakkauden ehdoilla. 

Lähtisitkö?

Jos jäät, et voi tietää, mitä menetät. Mutta jos lähdet, tiedät mitä menetät. Kumpi mietityttää enemmän?

Joskus se, mitä voi menettää lähtemällä, on jotain, mistä haluat eroon. Silloin lähteminen voi olla jopa helppoa. Joskus se on taas jotain todella hyvää, josta et ihan ehkä malttaisi päästää irti. Silloin lähteminen on usein vaikeaa, vaikka sitä haluaisitkin.

Muutos voi tuoda mukanaan jotain sellaista, josta et villeimmissä unelmissasikaan osannut kuvitella. Se voi muuttaa koko elämäsi suunnan ja tehdä sinusta onnellisemman, mitä olet koskaan ollut.

Muutoksen takia voit kuitenkin myös löytää itsesi harhailemasta vailla suuntaa. Yhtäkkiä olet tyhjin käsin ja sydämin lähtöpisteessä. Kaikki mikä kerran sai sinut hymyilemään, on poissa.

Jos et uskalla hypätä uuteen, lähteä, jäät todennäköisesti jossittelemaan. Et ehkä vielä tänään tai huomenna, mutta jonakin päivä.

Jos taas hyppäät uuteen, lähdet, saat tietää. Saat kokea. Ja eikö elämässä ole juuri siitä kyse? Kokemisesta. Mitä sitten, jos eksyt? Voit löytää jonnekin ihan muualle. Paikkaan, jossa ei ole koko ajan harmaata. Vastaan voi tulla ihminen, joka lainaa karttaa tai haluaa harhailla kanssasi. Löydät jotain sellaista, jota sinun pitikin löytää.

Uskalla hypätä. Uskalla tavoitella hyvää. Parempaa. Parasta oikeastaan. 

Sekä yhdessä että yksin.

Eteenpäin <3

Olavi Uusivirta: En tiedä mitä menetän jos jään

Minä en unohda sinua koskaan vaikka en muistaisi omaa nimeäni

Lyhyen ajan sisällä musiikkimaailma on saanut hyvästellä kaksi suurta miestä. Media ja ihmiset ympäri maailman ovat nostaneet nuo edesmenneet kasvot ja heidän työnsä esille – kiittäneet, kehuneet, kaivanneet. Ja täysin aiheesta. 

Tämä muisteleminen on saanut minut ajattelemaan, olemmeko näissä asioissa kuitenkin aina hieman myöhässä? Miksi kaikki kauniit sanat ja teot tuntuvat tapahtuvan niin helposti silloin, kun niiden kohde ei ole niitä kuulemassa?

Olipa kyse perheenjäsenestä, ystävästä, seurustelukumppanista, työkaverista tai täysin tuntemattomasta ihmisestä, tunnumme jarruttelevan kehumista ja kiittämistä. Enkä oikein tiedä miksi. Pelkäämmekö sen olevan jotenkin liikaa? Minkä oikeastaan? Miksi?

Onko kyse siitä, että pidämme onnistumisia ja hyvän olon tunnetta itsestäänselvyytenä? Vai kenties siitä, että pidämme tuota toista ihmistä itsestäänselvyytenä? Unohdammeko?

Tuntemattomien ihmisten kohdalla olen kiinnittänyt tähän huomiota erityisesti nyt työskennellessäni asiakaspalvelijana. On uskomatonta, miten helppoa ihmisten on olla katsomatta silmiin ja kiittää. 

Myös se on kummallista, miten lukkoon sitä meneekään, kun tuntematon ihminen tulee kehumaan. Ja miten joutuu itseään tsemppaamaan, että voi bussipysäkillä seistessä mainita viereiselle tytölle, että tällä on muuten tosi kiva takki.

Tuntemattomat ihmiset on helppo sulkea ulkopuolelle, sillä emme tiedä heistä mitään. On kuitenkin hyvä muistuttaa itseään, että jokainen kohtaamamme ihminen elää ihan samalla tavalla omaa tarinaansa iloineen ja suruineen kuin me itsekin. Emme koskaan voi tietää, miten paljon sanamme ja katseemme voivat pelastaa tai satuttaa.

Ja mitä läheisiin ihmisiin tulee – mitä muuta meillä loppujen lopuksi on kuin heidät? Kukaan eikä mikään voi antaa yhtä paljon kuin toiselta ihmiseltä saatu rakkaus ja kunnioitus. Koskaan ei ole liian aikaista sanoa, miten upea tai tärkeä toinen ihminen tai hänen tekonsa on. Tämä hetki on nyt ja tuo toinen ihminen on nyt.

Ehkäpä tämä onkin uuden vuoden lupaukseni. Yritän muistaa ja uskaltaa sanoa aina hyvää niille, jotka sen ansaisevat. Koska hitto vie, teitä sen ansaitsevia kyllä riittää! Lopuksi kannattaa klikata auki alla oleva Pariisin Kevään kappale. On muuten yksi parhaista biiseistä ikinä ja osuu tähän aiheeseen melkoisen hyvin...

Pariisin Kevät: Meteoriitti

Kun pimeys peittää maan

Harvoin koen sekä pään että sydämen lyövän tyhjää.

Viime perjantaina kävi juuri niin. Kuolema ja terrorismi näyttäytyivät yhtäkkiä pelottavan suurina, pelottavan lähellä. Pariisissa.

Kun olin saanut voimattomuuden, vihan ja surun tunteet jokseenkin järjestykseen, aloin tarkastella elämää. Ajattelin askeliani Helsingin kaduilla, joilla en pelkää. Ajattelin ohikulkevia ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Ajattelin kotia – omaani, ystävieni, perheeni. Niitä kaikkia, jonne voin aina mennä, ja joissa joku on minua vastassa. 

Pysähdyin. En varmasti ole viimeaikaisten tapahtumien jälkeen ainut, joka niin teki. Pysähdyin, koska huomasin kävelleeni katse maassa. Tehokkaasti ja tietäen, mihin olen menossa, mutta nähden vain harmaan, marraskuisen sateen kasteleman asvaltin.

Vuosia sitten eräs golfvalmentaja antoi meille valmennettavilleen kotitehtäväksi kiinnittää huomiota siihen, että koulumatkoilla ei tuijoteta maahan. Meidän piti kävellä hyvässä ryhdissä ja katsella ympärillemme. Tästä kotitehtävästä on aikaa lähes kymmenen vuotta, mutta muistan sen paremmin kuin minkään muun.

Miksi?

Varmasti osittain siksi, että ryhtiin on syytä kiinnittää huomiota. Erityisesti kuitenkin siksi, että keskittymällä tällaiseen kävelytapaan, näen paljon, koen paljon, ja muistan arvostaa kaikkea, jonka keskellä saan elää. Se on tässä juuri nyt, ei ikuisesti. Haluan muistaa tämän aina, en vain silloin, kun jokin kamala tapahtuma herättää minut.

On tärkeää nostaa katse maasta. Nähdä masentavassa ja surullisessa harmaudessa sekä sen hetkellisyys että eri sävyt. 

Ja ennen kaikkea on tärkeää arvostaa värejä, joita ympärillämme on myös pimeydessä.

Hyvä voittaa pahan

Meillä on pakolaiskriisi. Meillä on valtion velka. Niin paljon huolta ja erimielisyyksiä.  Mutta MTV:n päätoimittajaa lainatakseni: Ihmisyys, se meillä on kriisissä. 

Netin ihmeellinen maailma on täynnä toinen toistaan asiattomampia kirjoituksia ja videoita – radikaalein esimerkki on varmasti vähän aikaa sitten Facebookissa levinnyt video suomalaisesta perheestä, jossa aikuinen opettaa taaperoikäistä lasta lyömään pakolaista esittävää lelua.

Jos halutaan koko ajan löytää syyllisiä ja epäonnistujia, voivat nämä ”keskustelijat” ja ”sananvapauden käyttäjät” katsoa peiliin. Vihapuhe ei edistä mitään hyvää. Ei yksinkertaisesti mitään. Se ei ole ratkaisu. Se on oman pahan olon ääneen huutamista ja muiden lyttäämistä, jotta tuntisi itsensä edes jotenkin onnistuneeksi.

Se on yksinkertaisesti väärin.

Ihmiset provosoivat ja provosoituvat. Missä ovat asiallinen keskustelu, perustellut mielipiteet, kehut ja rakentava kritiikki? Tärkeintä ei ilmeisesti ole asioiden ratkaiseminen vaan muiden epäonnistuminen ja virheiden nostaminen esiin. Tämä kertoo siitä, että suomalaiset tietävät yhteiskunnassamme vallitsevasta sananvapaudesta, mutta läheskään kaikki eivät ymmärrä, mitä se tarkoittaa.

Kulttuurissamme osataan kritisoida ja olla negatiivisia. Huonoa, ilkeää ja julmaa energiaa on liikkeellä niin paljon, että sitä on vaikea ymmärtää. Miksi toisia halutaan satuttaa? Ja miksi se on monelle niin helppoa?

Lapsi tarvitsee kehuja ja kannustusta – ja niin tarvitsee aikuinenkin. Onnistumista pidetään nykyään niin itsestään selvänä asiana, ettei siitä osata antaa kiitosta. 

Aina kehujen ja kiitoksen ei kuitenkaan tarvitse ja pidä kummuta onnistumisista. ”Ihanaa, että olet siinä. Kiitos, että olet juuri sinä.” Pieniä lauseita, joilla saa aikaiseksi niin paljon. Niin paljon parempia, vahvempia ja onnellisempia ihmisiä.

Tiedän, että on ihmisiä, jotka haluaisivat hiljentää sosiaalisen median kaikesta negatiivisesta puheesta. Emme voi estää jokaista pahaa oloaan netissä purkavaa ihmistä julkaisemasta loukkaavia kirjoituksia. Voimme kuitenkin omalla toiminnallamme tuoda esiin hyvää. Jakaa ja kirjoittaa tekstejä, jotka levittävät positiivista energiaa. Keskustella ja kritisoida rakentavasti. Huutaa tarpeeksi lujaa kehuja ja kiitoksia. Vihapuhe hukkuu niiden alle, koska kehuja ja kiitoksia ihmiset oikeasti haluavat kuulla.

Lue myös:

MTV:n päätoimittajan kolumni

Hidasta elämää -sivuston päätoimittajan pääkirjoitus

Kirje sinulle, ihminen

Sinä onnistut ja epäonnistut. Koulussa, töissä, ihmissuhteissa. Oikeastaan kaikkialla. Valitset oikeat reitit ja kauneimmat sanat. Saat kaiken, mistä olet ikinä haaveillut. Kuitenkin huomaat liian monta kertaa olevasi umpikujassa ja sanaton. Se, mitä luulit hetken omistavasi, viedään pois ennen kuin huomaatkaan.

Sinä riitelet ja sovit. Toivottavasti sovit. Nukkumaan ei saisi koskaan mennä vihaisena. Riitelet, koska tiedät olevasi oikeassa ja riitelet, koska luulet olevasi oikeassa. Mutta aina sinä opit. Yhtä jos toista.

Sinä uskallat ja pelkäät. Vaikka et pelkoja helposti myöntäisikään. Tiedät, että olet tarpeeksi rohkea. Sisimmässäsi kyllä tiedät sen. Ja juuri sen takia pystyt mihin vain. Joskus pelko kuitenkin ottaa liian suuren vallan. Silloin on helpompi antaa olla. Ainakin toistaiseksi.

Sinä loukkaannut ja loukkaat. Vaikka et niin haluaisikaan. Olet sekä vahva että heikko, et vain jompi kumpi.

Vaadit koko ajan enemmän itseltäsi ja toisilta. Muiden virheitä on helppo tarkastella. Omasi pyrit piilottamaan mahdollisimman hyvin. Jatkuva onnistumisen yrittäminen on uuvuttavaa. Haluaisit osata ja tietää kaiken, koska luulet, että se on avain onneen.

Ei ole. Et voi tietää kaikkea. Et osata kaikkea. Ja se on okei.

Ehkä olisi aika lopettaa vaatiminen ja vain olla? Katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Kulkea eri reittiä kuin normaalisti ja yllättyä kaikesta vastaantulevasta. Olla tässä hetkessä miettimättä muuta.

Olennaista on se, että kaikesta huolimatta välität sekä itsestäsi että muista ympärilläsi. Loppujen lopuksi, sinäkin olet vain ihminen. Ihan kuten minäkin. Täydellinen juuri siksi, että olet epätäydellinen.

Matkalippu Mikä-Mikä-Maahan

Sanotaan, että vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä. Joskus kuitenkin tuntuu, että vastuu puristaa vapauden sormia niin lujaa, että niistä katoaa tunto.

Peter Pan oli poika, joka ei koskaan halunnut kasvaa aikuiseksi. Hän asusteli Mikä-Mikä-Maassa kadonneiden poikien kanssa, lenteli ihmisten ikkunalaudoille ja vei heitä seikkailuihin.

Sinällään Peter Pan -syndrooma on ihan osuva käsite kuvaamaan ilmiötä, jossa aikuinen ei halua käyttäytyä kuten aikuinen. Sitoutua, pysähtyä, ottaa vastuuta.

Käsitteellä on negatiivinen leima. Tuollainen aikuinenhan on lapsellinen.

En näe asiaa kuitenkaan näin mustavalkoisena. Aikuisenkin pitää seikkailla ja tuntea olevansa vapaa.

Miksikö?

Siksi, että hän voi.

Elämä pyörii helposti velvoitteiden — pääasiassa työ- ja raha-asioiden — ympärillä. Ilman työtä ei ole rahaa ja ilman rahaa selviäminen on kaikkea muuta kuin helppoa.

Vastuu ja velvollisuus eivät saisi kuitenkaan tukahduttaa vapauttamme. Vapautta omaan itseen, intohimoihin ja päätöksiin. Vapaus ei ole vain sitä, että voi tulla ja mennä minne tahansa ja milloin tahansa. Se on aikaa ja tilaa tärkeille asioille. Se on itsensä kuuntelemista.

Vapaus on yksilöllinen asia. Sen pitää tuntua itsestä hyvältä.

Aikuinen ymmärtää, että hänellä on velvollisuuksia. Hän on osa yhteisöä ja yhteiskuntaa. Aikuinen ymmärtää, että hän on vastuussa siitä, että velvollisuudet tulee hoidettua. Aikuisen on kuitenkin tärkeä muistaa myös se, että hän on vapaa elämään haluamaansa elämää. 

Vapaudelle ei ole normeja. Vapaus on meidän näköistämme.

Annetaan Peter Panin asua meissä. Tai ainakin vierailla ikkunalaudallamme tasaisin väliajoin. Aina on hyvä aika pienelle seikkailulle.