Maailman realistisin asia

Vaellamme ystäväni kanssa pitkin Hietaniemen rantaviivaa auringon laskiessa, ja joutsenparin lipuessa sinisen meren pinnalla. Meillä ei ole kiire mihinkään. Ajattelen, miten onnellinen sitä voikaan ihminen olla. Tenttiviikko lähenee, kouluprojektien määrä on pahasti eskaloitunut, aikaa on liian vähän tärkeille ihmisille, ja vaikka raha ei tee onnelliseksi, muutama satanen tilillä lisää ei itkettäisi. Silti, juuri siinä hetkessä – vapaassa, melko lämpimässä lauantai-illassa – on kaikki niin hyvin.

Olen opetellut elämään sillä ajatuksella, että kaikella on tapana järjestyä. Ja jos asiat eivät mene kuten toivoisin, uskon, että ymmärrän niiden merkityksen vielä jossain vaiheessa. Kaikella on aiemminkin ollut jokin tarkoitus. Ne asiat, joita nyt pohdin, selviävät varmasti aikanaan.

Havahduin kerran huomaamaan erään keskustelun lomassa, että minun oli vaikea kertoa rehellisesti ajatusmaailmastani. Ei ollut helppoa sanoa, että toimin aina sen mukaan, mikä juuri sillä hetkellä tuntuu hyvältä – oli kyse oikeastaan mistä tahansa! Uskon aina ensisijaisesti mahdollisuuksiin ja ihmisten hyvyyteen. Myös se, että työssä tärkeintä minulle on vapaus, ja ettei sattumaa ole olemassakaan, ovat keskeisimpiä ajatuksiani. Yrittäessäni kuulostaa toisen korvissa mahdollisimman vakuuttavalta, turhauduin itseeni.

Miksi oli vaikea sanoa ääneen asioita, jotka itselle tuntuvat oikeilta ja hyviltä?

Aloin pohtia kritiikkiä, jota olen ajatusmaailmani takia useimmiten saanut. Se koskee realismia. En kuulemma ajattele asioista realistisesti. Tämä lause sytytti minussa entistä suuremman kipinän arvojeni puolesta. Ja ehkä siksi myös tämä blogi on olemassa. Ajatusten laittaminen mustalla valkoiselle selventää sekä itselleni, että toivottavasti muillekin, että kaikki on tässä ja nyt.

Onko siis oikeastaan mitään realistisempaa, kuin elää juuri käsillä olevaa hetkeä ja tunnetta? Mitä muuta meillä muka on? Kaikki se muu on menneiden muistelua tai tulevaisuuden suunnittelua. Eikä niitä kumpaakaan oikeasti ole.

Menneeseen jää helposti kiinni. Ehkä siellä on jotain, mitä kaipaamme. Ehkä jotain, mitä on vaikea unohtaa. Tulevaisuus taas on helppo maalata nykyistä hetkeä paremmaksi. Siellä odottaa varmasti kaikki se, mistä olemme haaveilleet. Ja millaista elämää on pelkkä odottaminen ja suunnitteleminen? Realistista? Enpä usko.

Aurinko on ihan horisontin reunalla. Se kultaa viereisen sillan kyljen. Alkaa olla viileä. Pysähdymme katsomaan vielä tuota näkyä, joka muistuttaa tulevasta kesästä ja maailman kauneudesta. Asioista, joita pidämme usein itsestään selvinä.

Tässä sitä nyt ollaan. Työnnän kaikki stressaavat asiat pois mielestäni. Niiden aika on myöhemmin. Nyt olen tässä, vietän aikaa rakkaan ystävän kanssa ja rakastun Helsinkiin vielä hieman enemmän.

Olen tässä, vaikka et tunnekaan minua

Istun Café Caruselissa ja kirjoittelen yhtä sun toista projektia. On taas ihan älyttömän harmaata. Vesipisarat valuvat ikkunaa pitkin, yksi toisensa jälkeen. Horisontissa meren ja taivaan välinen väriero on pieni. Viereisellä sohvalla istuu mies, pukeutumisesta päätellen jokin liikemies, pieni mäyräkoira sylissään. Se nukkuu selällään. 

Päätin aamulla ottaa itseäni niskasta kiinni ja käyttää vapaapäivän tehokkaasti kirjoittaen työn alla olevia juttuja. Niinpä pakkasin tietokoneen mukaani ja istuin bussiin.

Tapani mukaan katselin taas bussin ikkunasta näkyvää elämää. Ihmiset Helsingin keskustassa lipuvat toistensa ohi nopeasti, huomaamattomasti ja välinpitämättömästi.

Tutussa seurassa voimme olla vaikka miten iloisia ja eläväisiä. Oletteko kuitenkaan kiinnittäneet huomiota siihen, millaisia meistä tulee, kun istumme bussissa tuntemattoman ihmisen viereen, asioimme pikaisesti kaupan kassalla tai kävelemme itseksemme pitkin kaupungin katuja? Ilmeettömiä, etäisiä ja kylmiä. Emme katso silmiin, hymyile, emmekä ainakaan juttele. Nopeasti on lupa vilkaista, mutta sitten pitää jättää toinen rauhaan. Jos joku tuntematon katsoo meitä ja hymyilee, alamme heti pohtia, onko suupieleemme jäänyt ketsuppia, pitäisikö henkilö tuntea jostain, tai onko tällä jotain taka-ajatuksia.

Onhan se nyt tosi outoa. Kaiken tämän sateen, harmauden ja talouskriisin keskellä joku tuntematon jaksaa vielä hymyillä. 

Ehkä se on juuri sitä, mitä me tarvitsisimme. Ihmisiä, jotka uskaltaisivat katsoa silmiin, hymyillä, ja ehkä sanoa muutakin kuin "en tarvitse kuittia" käydessään kaupassa. Läsnäoloa ja välittämistä. Pieniä osoituksia siitä, että huomaamme ja otamme toisemme huomioon. 

Olen istunut nyt kolme tuntia kirjoittamassa. Koulutyöt etenivät ihan liian vähän, mäyräkoira heräsi uniltaan jo tunti sitten, ja ihmiset ympärilläni ovat vaihtuneet useaan kertaan. Ulkona harmaus on muuttunut tummemmaksi, jotenkin siniseksi. Yhä edelleen sataa. Olen kuitenkin saanut kirjoitettua niitä juttuja, jotka antavat minulle eniten - valitettavasti ei kuitenkaan opintopisteitä.

Pakkaan tavarani ja alan tehdä lähtöä. Suomenlinnasta välkkyy lämmin valo, jostakin majakasta varmaan. Siniharmaa taivas ja ankea maisema tarvitsevat sitä.

Oodi ystäville

Elämääni on siunaantunut ihan mielettömiä ihmisiä. Olen saanut mahdollisuuden tutustua mielenkiintoisiin, erilaisiin ja toisinaan myös haastaviin ihmisiin. Kukaan ei ole tullut sattumalta, eikä kenenkään merkitys ole toista vähäisempi. Kunpa osaisin sanoa, miten paljon teiltä, rakkaat ystävät olenkaan oppinut!

Osan olen tuntenut koko ikäni, osan vasta joitakin kuukausia. Kyseessä on todella kirjava joukko monellakin tapaa. Silti, jokaisen kanssa on ihan äärettömän hyvä olla. He tuntevat minut vahvuuksineni ja heikkouksineni, ja minä heidät.

Ihmiset eivät aina päästä lähelleen helposti. Pelkäämme hylkäämistä, petetyksi tulemista – yksinkertaisesti sitä, ettemme riitäkään. Kun antaa itsestään vain osan, ei rikkoudu kokonaan, jos toisen kanssa hiihdetäänkin eri suuntiin sukset solmussa.

Jokainen ihmissuhde on toki oma tarinansa, mutta oman kokemukseni mukaan parasta on lyödä kaikki kortit pöytään. Kun on itse avoin, on toisenkin helpompi olla. Silloin saa ja antaa eniten. Sitä paitsi, kukaan ei ole ajatustenlukija. Puhuminen on jokaisen suhteen avainasia. On tärkeä puhua hyvistä asioista, on tärkeä puhua huonoista asioista. Oikeiden ihmisten kanssa asioiden esiin ottaminen ei ole riski.

Vaikka kulttuurimme onkin hyvin yksilöpainotteinen, tarvitsemme toisia ihmisiä. Tutustuminen ja lähelle päästäminen vaativat rohkeutta. Voi olla, että syntyy läpi elämän kestävä ihmissuhde. Voi olla, ettei synnykään. Ikinä ei saa tietää, ellei kokeile.

Jos jostain voin olla itsessäni ylpeä, niin siitä, että olen uskaltanut kokeilla.

Koska tänä(kin) vuonna ystävänpäivämuistamiseni jäivät sille kuuluisalle ajatuksen tasolle, enkä halua pitää ystäviäni itsestäänselvinä tai ajatuksenlukijoina, muistan heitä tällä kirjoituksella.

Kiitos. Olette uskomattomia. Niin paljon olen oppinut teidän kanssanne ja teidän kauttanne maailmasta ja itsestäni. Olen onnellinen teistä jokaisesta <3

Kuvissa kourallinen timanttisista ystävistäni. Halauksia teille ja kaikille aina Ullanlinnasta Utrechtiin! Saisinpa teidät kaikki joskus yhteen ja samaan kuvaan!

Yllätyksistä, jotka voivat muuttaa elämämme

Yllätykset ovat sellaisia, että ne jakavat ihmisten mielipiteet usein kahtia. Toiset rakastavat niitä, toiset inhoavat. On ihanaa kun ystävät järjestävät yllätyssynttärit, vaikka edellinen illanvietto venyikin aamuun eräällä puistoalueella. On ihanaa, kun tuntematon pyytää ulos kaupan kassajonossa. On ihanaa, kun jokin, mitä ei koskaan olisi uskonut tapahtuvan, käy sittenkin toteen.

Kuitenkin yhtä lailla tulevat ystävän äkillinen sairastuminen, ero samaisesta kassajonomiehestä, tai kodista luopuminen – yllättäen, varoittamatta, pelottavastikin.

Olen aina liputtanut mahdollisuuksien puolesta. Näen niitä joka puolella. Seuraavasta hetkestä ei koskaan tiedä, joten mitä tahansa voi tapahtua.

Miten on mahdollista, että samaan aikaan elämän paras puoli voi olla myös pahin?

Joskus kaipaisi pieniä merkkejä tulevaisuudesta – mihin kannattaisi panostaa, keneen rakastua ja mihin suuntaan kääntyä. Säästäisimme aikaa, energiaa ja psyykettämme varmasti aika mukavasti. Mikäli näin kuitenkin olisi, mahdollisuudet menettäisivät merkityksensä. Yhtäkkiä kaikki olisi ennalta määrättyä, eikä tällä hetkellä olisi mitään merkitystä.

Jokainen mahdollisuus sisältää riskin. Kukaan ei lupaa onnistumista tai onnellista loppua. Tässä ollaan niinkin inhimillisiä olentoja kuin ihmisiä – me sekä onnistumme että teemme virheitä. Niin se vain menee.

Jokaisen on itse päätettävä, kannattaako mahdollisuuksiin tarttua. Aina on kuitenkin olemassa riski, että epäonnistuu ja satuttaa itsensä. Mutta toisaalta, ikinä ei voi saada mitään, jos ei usko asiaansa ja uskalla yrittää.

On mahdollista, että elämä yllättää ikävällä tavalla. Satuttaa, loukkaa, suututtaa. Se voi yhtäkkiä viedä pois kaiken, jonka kerran luulimme omistavamme. Hetkessä olemme takaisin lähtöpisteessä, johon emme halunneet enää koskaan palata. Mutta on myös mahdollista, että elämä yllättää juuri sillä tavalla, josta olemme aina haaveilleet. Se tuo luoksemme juuri oikeat ihmiset, kauneimmat rakkaudet ja toteuttaa suurimmat unelmamme.

Kysymys kuuluukin: pelkäämmekö epäonnistua vai haluammeko onnistua?

Kotirantafiilistelyä eräältä tammikuun illalta, kun aurinko malttoi viihtyä hetken horisontin reunalla...

Itseni herra

Olen pohtinut pitkästä aikaa taas sellaisia asioita, jotka minua mietityttivät vuosia sitten. Sitä, millaisen ihmisen näen peilistä. Sitä, millaisena muut minut näkevät. Viime syksynä, kun aloitin tämän blogin, löysin itseni hyvin hämmentävästä tilanteesta.  Kuten ensimmäisessä tekstissäni täällä kirjoitin, minulla oli kaikkea, mutta silti omituinen olo. Sen jälkeen olen tutkaillut itseäni ja ajatuksiani entistä tarkemmin – ja huomannutkin tärkeitä asioita. Hitaasti, mutta varmasti.

Median vaikutuksesta ihmisiin puhutaan jatkuvasti. Olen itsekin huolissani esimerkiksi siitä, millaisen kuvan nuoret rakentavat itsestään ja toisistaan median avulla. Ulkoisia asioita, suorittamista, menestymistä ja materiaa korostetaan joka puolella. Onko lasten ja nuorten edes mahdollista kasvaa ilman paineita olla koko ajan enemmän?

Sitten eräänä päivänä katsoin itseäni peilistä ja totesin, että näytin kamalalta. Näin kaiken, mitä en olisi halunnut nähdä. Näin sen, että kuntosalikortti oli unohtunut laukun pohjalle moneksi kuukaudeksi. Yhtäkkiä tunsin olevani taas se 14-vuotias, silmälasipäinen hikari, jolla oli liikaa hammasrautoja suussa. Tunsin samaa epävarmuutta kuin vuosia sitten ollessani tuo tyttö.

Jonkin aikaa itseinhossa vellottuani havahduin siihen, että kaikista eniten minussa oli pielessä ajatukseni. Milloin olin alkanut antaa peilikuvan määrittää itseni tällä tavoin? Tai oikeastaan milloin olin alkanut ajatella itseäni muiden silmin? Jos minun, 21-vuotiaan naisen, on vaikea unohtaa muiden mielipiteitä, miten siihen pystyy teini-ikäinen?

Hyväksynnän hakeminen on luonnollista. Kukapa ei haluaisi tehdä miellyttävää vaikutusta muihin? Omat ulkoiset saavutukset – oli kyse sitten laihtumisesta, tai opiskelu- tai työpaikan saamisesta – ovat liian usein niitä, joita toivomme muiden arvostavan. En halua vähätellä näitä saavutuksia lainkaan, mikäli ne ovat sellaisia, joiden lähtökohta on ollut oma onni. Meidän ei nimittäin pitäisi tehdä mitään sen perusteella, että uskomme muiden arvostavan meitä sitten enemmän.

Niinpä minäkin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Irtisanoin kuntosalijäsenyyteni, sillä en nauttinut siellä käymisestä. Sen sijaan, että olisin ostanut paremmin istuvat farkut, ostin ihanan viherkasvin ikkunalaudalleni – enhän minä niitä takataskuja kuitenkaan näe! Ja vaikka en kirjoitakaan mitään kovin hienoa ja asiallista journalistista tekstiä, kutsun silti itseäni toimittajaopiskelijaksi. Pieni runoilija ja filosofi minussa nauttii juuri näiden asioiden kirjoittamisesta, ja se on kaikkein tärkeintä!

Inspiraatiokappale: Jannika B - Itseni herra

Asiaa sanoista ja sanojista

Mikäli ei ole vielä osunut silmiin, lukaiskaa aluksi TÄSTÄ viimeisin Kouvolan Sanomissa julkaistu kolumnini. 

Tosiaan, aikuisten käytös sosiaalisessa mediassa ei ole aina siitä esimerkillisimmästä päästä. Julmia kommentteja saa lukea niin missien ulkonäöstä kuin tasa-arvoasioitakin. "Nokkelat" ja "hauskat" sanailut toisten kustannuksella ovat in - mikäli on uskominen satojenkin kommenttien ketjuja iltapäivälehdissä ja Facebookissa. 

Asioista on täysin okei olla eri mieltä, ja on mielenkiintoista käydä keskusteluja erilaisista ajatuksista. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun mennään julkisesti puhumaan toisesta ihmisestä, hänen ulkonäöstään tai toiminnastaan, pitää sanat valita hyvin tarkkaan. Ja joissakin tapauksissa jättää kommentit kokoaan julkaisematta.

Ennen yhdenkään kommentin tai mielipiteen julkaisua itseltä olisi ehdontonta kysyä, mitä saan näillä sanoilla aikaiseksi. Saavutanko jotakin hyvää vai en? Toisen satuttaminen verbaalisestikin on turhaa ja lapsellista - ja voi aiheuttaa todella kipeitä haavoja.

Pohdimme viime viikolla koulussa, mitä eroa on seuraavilla sanoilla: kriittisyys, valittaminen, tuomitseminen ja negatiivisuus. Ne voivat sekoittua helposti keskenään. Toinen uskoo antavansa rakentavaa kritiikkiä, kun taas vastaanottaja kokee tämän tuomitsemisena. Päädyimme muutaman opiskelijatoverin kanssa siihen, että ratkaisevaa on, miten ja missä asiansa esittää. On aivan sama onko taskussa maisterin vai merkonomin paperit, hyvät käytöstavat ja asiallinen perustelu pitäisi jokaisen hallita. Lisäksi faktahan on, että ihminen, jonka on hyvä olla itsensä kanssa, ei koe tarvetta loukata muita. 

Kaikkea ei myöskään tarvitse mennä sanomaan koko maailmalle. Joskus eteen voi tulla tilanne, jossa on aivan pakko sanoa sanat, joita toinen ei haluaisi kuulla. Silloin on reilua ja mahdollisesti myös hyvin antoisaa keskustella kahdestaan vaikkapa kahvikupin ääressä - tiedättehän, vanhanaikaisesti ihan kasvotusten.

Talvipäivä Uunisaaressa

Kaunis, kylmä ja luminen sunnuntai Uunisaaressa rakkaan ystävän kanssa. Harmaassa taivaassa oli enemmän sävyjä kuin tiesin olevan olemassa. Merituuli ei antanut armoa. Mutta kaunista, niin jäätävän kaunista...