Blogin osoite on muuttunut!

Leijonamieleni-blogi on muuttanut! Uudet ja vanhat tekstit ovat jatkossa luettavissa osoitteessa WWW.LEIJONAMIELENI.COM.

Toinen kirje sinulle, ihminen

Kunpa näkisit itsesi kuten minä näen sinut.

Kunpa näkisit ohi rahasta kimaltavan ihmismeren

johon sinun ei tarvitse kuulua.

Se aallokko on loputon.

Siellä sinulla eikä minulla ole väliä.

Kunpa lakkaisit haaveilemasta paremmasta tulevasta.

Kunpa ymmärtäisit pysähtyä ja katsoa hetkeä.

Se on kaikki, mitä sinulle on annettu.

Vain siinä voit elää.

Kunpa luottaisit itseesi.

Kunpa ymmärtäisit, että sinulla on jo kaikki mitä tarvitset.

Se kaikki on sinussa.

Intohimosi, vahvuutesi, heikkoutesi.

Toivon, että näet saman kuin minä.

Ihmisen, joka on erityinen koska vain on.

Et voi koskaan tehdä tai omistaa mitään sellaista

joka saisi minut rakastamaan sinua enemmän.

Koska vain sinulla on väliä.

Sillä mitä olet.

Yksi tarina rakkaudesta

Olen ollut aina kaikkien prinsessa- ja rakkaustarinoiden suuri fani. Joskus taaperoikäisenä sain Disneyn Prinsessa Ruususen VHS-kasetilla ja voi kuulkaa että sitä katsottiin – osaan edelleen huolestuttavan hyvin repliikit ulkoa.

Hieman vanhempana alkoivat kiinnostaa tosielämän prinsessatarinat. Euroopan kuninkaalliset. Ja tietysti rakkauselokuvat. Aamiainen Tiffanyllä. Titanic. Ps. I love you. Ylpeys ja ennakkoluulo. Kyllä noilla on ruokittu nuorta, rakkauden nälkäistä mieltä!

Mutta kaikista parasta rakkaustarinaa olen saanut seurata 23 vuotta ihan vierestä. Nimittäin omien vanhempieni, jotka juuri tänä päivänä viettävät 25-vuotishääpäiväänsä. Hopeahäät.

Se, mikä saa minut ihailemaan vanhempieni tarinaa entistä enemmän, on se, että he ovat olleet yhdessä 14-vuotiaasta asti. Lähes siis koko elämänsä! He ovat kasvaneet yhdessä. Rakentaneet kaiken yhdessä. Pitäneet huolta vaikeina aikoina, nauttineet ja iloinneet hyvinä aikoina. Yhdessä. Sillä sitähän elämä on.

Olen oppinut, ettei rakkaus ole kalliita lahjoja ja elokuvallista draamaa. Se on sitä, että toisen kanssa on vaan tosi hyvä ja helppo olla.

Se on sitä, kun mennään yhdessä kauppaan ja kokataan yhdessä. Se on sitä, kun käydään ostamassa torilta mansikoita ja juodaan yhdessä päiväkahvit. Se on yhdessä amerikkalaisten tosi-tv-ohjelmien katsomista. Se on kävelyitä ja pieniä reissuja sinne tänne. Se on ihan älyttömille jutuille vedet silmissä nauramista.

Mitä tahansa elämässä ikinä tapahtuu, minä olen saanut parhaan mahdollisen mallin rakkauteen. Ja kokenut olevani rakastettu maailman parhaimpien vanhempien ansiosta.

Hyvää hääpäivää <3

Kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan

Tietäisittepä, miten paljon olen pohtinut, kuinka tästä asiasta kirjoittaisin. Ehkä vihjaillen, ympäripyöreästi. Jotenkin kauniisti.

Koska jos kirjoitan asioiden oikeilla nimillä ja omilla rehellisillä tunteillani, joku saattaa ymmärtää väärin.

En halua sääliä. En todellakaan. Mutta luulen, että näin konkreettinen esimerkki pistää ajattelemaan paremmin kuin arvoituksellisuus. Ja sitä minä haluan. Enemmän kuin mitään. Herättää sekä itseni että muun maailman tähän hetkeen.

Kaksi viikkoa sitten istuin Meilahden sairaalan neurologisella osastolla ja odottelin pääsyä neurologin huoneeseen. Joitakin tutkimuksia ja kokeita oli jo tehty. Nyt menin kuulemaan tuloksia. Äitini kysyi, että jännittääkö. Minä vastasin, että ei. Kyseessä on väärä hälytys, olen varmasti terve. Ihan niin kuin aina tähänkin asti. 

Lääkäri koputteli polvet, pyysi koskemaan sormella nenään silmät kiinni. Ja siinä minä tein motorisia testejä minkä ehdin. Tosi hyvä, sanoi lääkäri. Minä hymyilin mielessäni. Totta kai on. 

Istuin lääkärin eteen, äidin viereen, ja odotin kuulevani, ettei mitään hätää ole. Kroppa oli vain ylikierroksilla tehnyt tenän muutama kuukausi sitten, mutta ei sellaista varmasti enää tule tapahtumaan. Olin lukenut, että niin voi käydä. 

Näitä sanoja en kuitenkaan kuullut. Sen sijaan aivoissani oli havaittu lievä paikallinen epileptinen löydös.

Epilepsia. Minulla?

Ensin tuli tyhjyys. Sitten shokki. Itku. Eräänlainen pelko. Miten tämä on mahdollista? Miksi minulle?

Vaikka sitä aina sanotaan, että terveys on tärkeä arvo, eikä sitä pidetä itsestäänselvyytenä, niin tiedättekö – kyllä pidetään. Ei terveenä arjessa tule ajateltua, miten hienoa on, että saa kävellä omin jaloin. Että voi syödä mitä haluaa. Että mieli on virkeä. Että päätä ei särje. Perusjuttuja, sanoisi varmasti joku.

Terveys, ja oikeastaan kaikki tärkeät arvot elämässämme, ovat meille itsestäänselvyys niin kauan kunnes ne saavat kolhun. Niin se vain on. Meillä on liian vähän aikaa pysähtyä tunnustelemaan elämää ja onneamme. Siksi niitä hyviä asioita huomaa toisinaan hieman liian myöhään.

Kun yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä alkoi painia terveysongelmien kanssa, pysähdyin varmasti ensimmäistä kertaa kunnolla miettimään, miten epäreilua elämä joskus on. Miksei hyvällä saa aina hyvää? Miksi tuntuu, että koskaan ei ole tilannetta, jossa elämän jokaisella osa-alueella asiat olisivat hyvin?

Kaikkeen elämässä ei voi vaikuttaa. Mutta siihen voi, miten asioihin suhtautuu. Olen varma, että positiivisuudella pääsee pitkälle. Onko se helppoa? Ei helvetissä. Toisinaan tekisi mieli vetää peitto pään yli ja jäädä sängyn pohjalle makaamaan viikoksi jos toiseksi. Ei kukaan jaksa olla jatkuvasti positiivinen. Saamani diagnoosi opetti minulle kuitenkin sen, että saan murtua, kunhan myös nousen ylös.

Miksi kirjoitan tästä? Siksi, että haluan muistuttaa sekä itseäni, että sinua, hyvä lukijani, ettei mikään hetki ole ikuinen. Mikään onni ei ole itsestäänselvyys. Tämän tekstin kirjoittaminen on minulle myös yksi askel asian käsittelyssä.

Muistetaan olla kiitollisia. Muistetaan sanoa "rakastan". Sinua, minua, meitä. Kaikkea, mikä tekee meistä onnellisia. Ne asiat ovat tärkeintä, mitä meillä ikinä on.

Ajatuksia vihasta ja rakkaudesta

En millään haluaisi uskoa, että tähän maailmaan mahtuu näin paljon vihaa, kuin viime aikaiset tapahtumat osoittavat. Erityisen huolestuttavaa on se, miten moni vastaa vihaan vihalla.

En tiedä, millaisessa maailmassa sellaiset ihmiset haluavat elää ja millaisen maailman jättää lapsille ja nuorille. Vihaa lietsovilla kommenteilla opetetaan vihaamaan. Millainen ihminen voi esimerkiksi toisen surussa ja pelossa toivoa jonkun täysin viattoman ihmisen kuolemaa?

On vaikea myöntää, että tämä maailma pelottaa minua. Sen ihmiset. Pelkään, että kadotan luottoni ja uskoni hyvään. Pelkään, että lapset, jotka ovat tulevaisuus, kovettavat kuorensa, oppivat vieroksumaan erilaisuutta ja käyttämään väkivaltaa ratkaisukeinona. En haluaisi pelätä, sillä se on viimeinen asia, jota tässä tilanteessa pitäisi tehdä.

Media täyttyy nykyään pääosin negatiivisista asioista. Se laittaa minut miettimään, haluanko olla mukana tekemässä sellaista mediaa? Onko vika loppujen lopuksi maailmassa, politiikassa, uskonnoissa, mediassa, vai kenties ihan vain ihmisissä?

Onko ihmisten – niiden, jotka istuvat (tai ovat istuneet) eduskunnassamme, asuvat naapurissamme, tai ovat ehkä vielä lapsia – niin paha olla, että se purkautuu julkisena vihana, kiusaamisena ja väkivaltana sekä mediassa että koulujen pihoilla?

Uskon, että suurin osa meistä haluaa saada nämä kauheudet niin kotimaassamme kuin maailmallakin loppumaan. Haluamme tuntea olevamme turvassa missä tahansa olemme. Se ei kuitenkaan tule onnistumaan, jos annamme vallan vihalle, pelolle ja väkivallalle. 

Ei minulla ole ratkaisua tähän vallitsevaan tilanteeseen. Kunpa olisikin! Mutta faktahan on se, että mikäli maailmassa elettäisiin rakkauden ehdoilla, ei meillä olisi näitä kamaluuksia. Emme pelkäisi räjähdyksiä, emmekä lukisi kiusattujen lasten ja nuorten itsemurhista ja masennuksista. Sellainen maailma on ehkä utopia, mutta mitä useampi meistä elää rakkauden ehdoilla, sitä lähemmäs pääsemme tuota utopiaa. 

En pysty pysäyttämään terroristeja, enkä muuttamaan kaikkien ihmisten ajatus- ja arvomaailmaa. Mutta voin auttaa, lohduttaa ja olla läsnä ympärilläni oleville ihmisille. Pitää kiinni uskostani hyvään. Hiljentää vihaa lietsovat puheet jättämällä ne omaan arvoonsa ja sen sijaan puhua ja kirjoittaa rakkauden ehdoilla. 

Lähtisitkö?

Jos jäät, et voi tietää, mitä menetät. Mutta jos lähdet, tiedät mitä menetät. Kumpi mietityttää enemmän?

Joskus se, mitä voi menettää lähtemällä, on jotain, mistä haluat eroon. Silloin lähteminen voi olla jopa helppoa. Joskus se on taas jotain todella hyvää, josta et ihan ehkä malttaisi päästää irti. Silloin lähteminen on usein vaikeaa, vaikka sitä haluaisitkin.

Muutos voi tuoda mukanaan jotain sellaista, josta et villeimmissä unelmissasikaan osannut kuvitella. Se voi muuttaa koko elämäsi suunnan ja tehdä sinusta onnellisemman, mitä olet koskaan ollut.

Muutoksen takia voit kuitenkin myös löytää itsesi harhailemasta vailla suuntaa. Yhtäkkiä olet tyhjin käsin ja sydämin lähtöpisteessä. Kaikki mikä kerran sai sinut hymyilemään, on poissa.

Jos et uskalla hypätä uuteen, lähteä, jäät todennäköisesti jossittelemaan. Et ehkä vielä tänään tai huomenna, mutta jonakin päivä.

Jos taas hyppäät uuteen, lähdet, saat tietää. Saat kokea. Ja eikö elämässä ole juuri siitä kyse? Kokemisesta. Mitä sitten, jos eksyt? Voit löytää jonnekin ihan muualle. Paikkaan, jossa ei ole koko ajan harmaata. Vastaan voi tulla ihminen, joka lainaa karttaa tai haluaa harhailla kanssasi. Löydät jotain sellaista, jota sinun pitikin löytää.

Uskalla hypätä. Uskalla tavoitella hyvää. Parempaa. Parasta oikeastaan. 

Sekä yhdessä että yksin.

Eteenpäin <3

Olavi Uusivirta: En tiedä mitä menetän jos jään

Minä en unohda sinua koskaan vaikka en muistaisi omaa nimeäni

Lyhyen ajan sisällä musiikkimaailma on saanut hyvästellä kaksi suurta miestä. Media ja ihmiset ympäri maailman ovat nostaneet nuo edesmenneet kasvot ja heidän työnsä esille – kiittäneet, kehuneet, kaivanneet. Ja täysin aiheesta. 

Tämä muisteleminen on saanut minut ajattelemaan, olemmeko näissä asioissa kuitenkin aina hieman myöhässä? Miksi kaikki kauniit sanat ja teot tuntuvat tapahtuvan niin helposti silloin, kun niiden kohde ei ole niitä kuulemassa?

Olipa kyse perheenjäsenestä, ystävästä, seurustelukumppanista, työkaverista tai täysin tuntemattomasta ihmisestä, tunnumme jarruttelevan kehumista ja kiittämistä. Enkä oikein tiedä miksi. Pelkäämmekö sen olevan jotenkin liikaa? Minkä oikeastaan? Miksi?

Onko kyse siitä, että pidämme onnistumisia ja hyvän olon tunnetta itsestäänselvyytenä? Vai kenties siitä, että pidämme tuota toista ihmistä itsestäänselvyytenä? Unohdammeko?

Tuntemattomien ihmisten kohdalla olen kiinnittänyt tähän huomiota erityisesti nyt työskennellessäni asiakaspalvelijana. On uskomatonta, miten helppoa ihmisten on olla katsomatta silmiin ja kiittää. 

Myös se on kummallista, miten lukkoon sitä meneekään, kun tuntematon ihminen tulee kehumaan. Ja miten joutuu itseään tsemppaamaan, että voi bussipysäkillä seistessä mainita viereiselle tytölle, että tällä on muuten tosi kiva takki.

Tuntemattomat ihmiset on helppo sulkea ulkopuolelle, sillä emme tiedä heistä mitään. On kuitenkin hyvä muistuttaa itseään, että jokainen kohtaamamme ihminen elää ihan samalla tavalla omaa tarinaansa iloineen ja suruineen kuin me itsekin. Emme koskaan voi tietää, miten paljon sanamme ja katseemme voivat pelastaa tai satuttaa.

Ja mitä läheisiin ihmisiin tulee – mitä muuta meillä loppujen lopuksi on kuin heidät? Kukaan eikä mikään voi antaa yhtä paljon kuin toiselta ihmiseltä saatu rakkaus ja kunnioitus. Koskaan ei ole liian aikaista sanoa, miten upea tai tärkeä toinen ihminen tai hänen tekonsa on. Tämä hetki on nyt ja tuo toinen ihminen on nyt.

Ehkäpä tämä onkin uuden vuoden lupaukseni. Yritän muistaa ja uskaltaa sanoa aina hyvää niille, jotka sen ansaisevat. Koska hitto vie, teitä sen ansaitsevia kyllä riittää! Lopuksi kannattaa klikata auki alla oleva Pariisin Kevään kappale. On muuten yksi parhaista biiseistä ikinä ja osuu tähän aiheeseen melkoisen hyvin...

Pariisin Kevät: Meteoriitti